Dosentti Kalle Kananojan teos Kahlitut kertoo orjuuden historiasta Amerikan mantereella. Hänen mukaansa orjuus oli äärimmäisen tärkeä ja perustavanlaatuinen osa kapitalismin nousua ja leviämistä. Orjien tuottamilla hyödykkeillä – erityisesti sokerilla, tupakalla, kullalla ja puuvillalla – rakennettiin globaalia kapitalismia.
Atlantinen orjuus poikkesi merkittävästi esimerkiksi muinaisen Rooman orjuudesta. Siellä orjaksi joutunut oli yleensä sotavanki ja ihonväriltään valkoinen. Afrikkalaisia orjia ryhdyttiin käyttämään suuressa määrin islamilaisissa valtiossa ja arvion mukaan Saharan yli Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-Itään vietiin vuosina 650–1600 noin 4,8 miljoonaa orjaa. Lisäksi Intian valtameren ja Punaisen meren rannoilta kuljetettiin vuosina 850–1600 noin 2,4 miljoonaa afrikkalaista orjaa.
Lukumääräisesti Saharan orjakauppa oli 1500-luvulla vielä kaksi kertaa suurempaa kuin Atlantin ylittänyt orjakauppa, mutta myöhemmin 1700-luvulla Atlantin poikki kulki jo yhdeksän kertaa enemmän orjia kuin Saharan yli.
Sotia ja kidnappauksia
Portugalilaiset ja espanjalaiset alkoivat viedä orjia Afrikasta jo 1500-luvulla. Taustalla oli se, että Amerikan alkuasukkaat eivät kestäneet eurooppalaisia tauteja. Heitä pidettiin myös laiskoina ja vaarallisina.
Orjakauppiaiksi ryhtyivät varsin pian myös englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset. Pohjoismaista mukana olivat tanskalaiset.
Nykyisen arvion mukaan Afrikasta vietiin Amerikkaan yli 12,5 miljoonaa orjaa vuosina 1501–1866. Heistä 10,7 miljoonaa saapui elävänä Amerikkaan.
Orjien hankinnassa käytettiin monia keinoja. Afrikkalaiset hallitsijat himoitsivat eurooppalaisia tavaroita ja kävivät toistensa kanssa jopa sotia saadakseen sotavankeja myytäväksi. Orjiksi päädyttiin myös kidnappausten ja oikeudenkäyntien kautta.
Orjat koottiin sitten eurooppalaisten hallitsemiin lähtösatamiin, josta heidät jopa kuukausien odotuksen jälkeen kuljetettiin orjalaivoihin.
Kelluvia hautoja
Orjalaivat olivat käsittämättömän kurjuuden ja kauhun tyyssijoja ja matkalla Atlantin yli afrikkalaiset alistettiin kollektiiviselle kidutukselle.
Miesorjat ahdettiin ruumaan, joissa heidät oli kahlehdittu toisiinsa ketjuilla. Ruuman tuuletus oli heikko ja jos luukkuja pidettiin auki, ruumaan tuli helposti vettä. Naisorjat ja lapset matkustivat kannella, mutta olivat siellä alttiita sää- ja lämpötilojen vaihtelulle sekä seksuaaliselle väkivallalle. Ruokaa pyrittiin antamaan sen verran, että orjat selviäisivät matkasta. Kuolleisuus oli kuitenkin keskimäärin 14–17 prosenttia.
Orjalaivojen miehistö oli pahinta sakkaa mitä maa päällään kantoi. Kukaan tavallinen merimies ei tahtonut orjalaivoille. Ne tunnistettiin mailien päästä niiden kammottavasta hajusta ja orjien tuskanhuudoista. Likaiset ja ahtaat orjalaivat olivat kelluvia hautoja, joissa taudit levisivät orjasta toiseen.
”Haamin jälkeläisiä”
Toisin kuin Amerikan alkuperäisväestön kohdalla, afrikkalaisten orjuuttamiseen löytyi oikeutus Raamatusta.
”Pohtiessaan afrikkalaisten tummaa ihonväriä – joka jo valmiiksi yhdistyi varhaismodernissa Euroopassa käsityksiin synnistä, likaisuudesta ja pahuudesta – eurooppalaiset lähtivät oletuksesta, että kaikki ihmiset olivat Aatamin ja Eevan jälkeläisiä, jotka Euroopassa kuvattiin valkoisina. Afrikkalaiset saatiin mahdutettua osaksi ihmiskuntaa kuvittelemalla heidät Haamin pojiksi. Raamatussa kuvataan, kuinka Nooa kirosi poikansa Haamin tehden hänestä palvelijoiden palvelijan. Näin ollen afrikkalaisten ihonvärin ajateltiin olevan rangaistus syntisestä käytöksestä. Eurooppalaiset siis näkivät juuri sen mitä halusivat nähdä: alempiarvoisen kansan, joka oli kaikin tavoin erilainen kuin he.”
Ruoskat viuhuivat
Perille saavuttuaan hengistä säilyneistä orjista suurin osa joutui raatamaan pelloilla, myllyissä ja kaivoksissa. Vaikka ruoska viuhui sokeripelloilla, niin rankimmat työolosuhteet ja korkein kuolleisuus vallitsi kaivoksissa.
Työskentely perustui ankaraan kuriin ja orjat ajettiin äärirajoille. Orjia ruoskittiin säännöllisesti ja heille annettiin kitsaasti ruokaa. Kapinoivilta orjilta leikattiin ruumiinjäseniä, heidän päälleen kaadettiin kiehuvaa sokeria ja heitä myös poltettiin elävältä.
”Saint-Dominguella orjia saatettiin täyttää ruudilla ja räjäyttää ilmaan tai heidät voitiin haudata maahan pää sokerilla valeltuna, jotta kärpäset söisivät heidät nopeammin. Orjanomistajille tämmöinen petomainen kulttuuri oli normaalia.”
Aina ei alistuttu
Onkin ihmeellistä, että näissä oloissa suuri osa orjista säilytti afrikkalaisen identiteettinsä. Tämä näkyi lauluissa, usein uskonnollisissa tavoissa ja jopa kielellisessä kulttuurissa.
Orjat eivät olleet kaikesta nujertamisesta huolimatta aina lampaita. Kapinoita saattoi nousta jo orjalaivalla, vaikka ne olivat toivottomia yrityksiä. Etelä-Amerikassa ja Karibialla oli jo onnistuneita yrityksiä.
Vuoriin ja syviin metsiin muodostui kadonneiden orjien yhteisöjä, jotka saattoivat pysyä elossa kymmeniä vuosia ennen kuin ne sotaväen avulla kukistettiin.
Onnistunein kapina syntyi kuitenkin Saint-Dominguessa vuonna 1791, jolloin orjat ajoivat ranskalaiset ulos saarelta ja perustivat oman valtion. Sen nimeksi tuli vuonna 1804 Haiti. Ilman Ranskan vallankumousta näin tuskin olisi tapahtunut.
Kahlitut-teos antaa laajan käsityksen siitä miten Amerikan vauraus luotiin.
Orjuus alkoi loppua eri maissa asteittain 1800-luvun kuluessa. Useissa maissa lopettiin ensin orjakauppa ja myöhemmin orjuus. Yhdysvalloissa se loppui tunnetusti sisällissotaan 1861–1865, Kuubassa vuonna 1886 ja Brasiliassa 1888. Tasavertaisiksi orjien jälkeläiset eivät tuolloinkaan tulleet, rasismi voi edelleen hyvin.
Kalle Kananojan Kahlitut on paras orjuutta käsittelevä kirja mikä suomeksi on ilmestynyt. Se antaa laajan käsityksen siitä miten Amerikan vauraus luotiin. Populaarikulttuurissa keskitytään yleensä vain Yhdysvaltojen etelävaltioiden orjuuteen, mutta Kahlituissa on käsitelty koko Amerikan mantereen orjuuden synkkä historia.
Kalle Kananoja. Kahlitut. Orjuuden historia Amerikan mantereella. Gaudeamus 2021.