Tämä juttu kertoo Imatrasta ja imatralaisesta tytöstä. Ja siitä, että pienessä kuihtuvassa teollisuuskaupungissa kasvamisessa on kaksi puolta.
Sarjakuvataiteilija, kirjailija Riina Tanskanen, 26, syntyi Imatralla ja eli siellä, kunnes lähti opiskelemaan yliopistoon Tampereelle. Tampereella hän alkoi piirtää ja julkaista Instagramissa Tympeät tytöt -sarjakuvia, joista kehittyi ilmiö. Tyttöjen elämää avaavan kokonaisuuden vuoksi hänet palkittiin pian tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla yhteiskunnallisen keskustelun avaamisesta. Tanskanen oli tuolloin 24-vuotias.
Tanskanen puhuu paljon Imatrasta. Hän haluaa puhua imatralaisten tyttöjen puolesta, niiden tyttöjen, jotka jäävät ja jotka lähtevät pois, kuten hänkin lähti. Hän kuitenkin ehkä palaa jonakin päivänä Imatralle jäädäkseen.
Nyt Tanskasella on valmisteilla toinen sarjakuvateos. Se käsittelee tyttöyden ja talouden risteyskohtia, ja yksi sen teemoista on syrjäseutu. Välissä hän julkaisi puolisonsa Samu Kuopan kanssa tietokirjan Kapitalismin suuri illuusio.
Lama ei loppunut
Tanskanen muistuttaa siitä, että vaikka aikanaan lama loppui Suomessa, se ei loppunut koko maassa. Itä-Suomessa, Kainuussa ja Lapissa 1990-luvun alun lama jatkui ja jatkui.
– Meillä Itä-Suomessa edelleen 2000-luku puolitettiin pyyhekumeja ja elettiin jatkuvien yt-neuvottelujen kierteessä, hän sanoo.
– Jo eka- ja tokaluokkalaisina me lapset puhuimme keskenämme yt-neuvotteluista. Ne olivat keskeinen osa elämää, vaikkeivät olisi kohdistuneet juuri omaan perheeseen tai edes omaan kaupunkiin. Ne tulivat läpi aikuisten puheissa ja uutisissa.
Lähialueet olivat niitä, joissa aina lakkautettiin jotain.
– Silloin tottui elämään ikään kuin menneen maailman jäänteissä. Meille tehtiin selväksi, ettei enää voi odottaa elävänsä kuten aiemmat sukupolvet. Että saa tehtaalta työpaikan ja voi olla siinä eläkeikään.
”Nuoret kasvavat yhdessä raunioiden keskellä. Ennen oli paljon kaikkea, enää ei ole.”
Lama jatkuu yhä. Joillakin paikkakunnilla, kuten Imatralla, turismi helpotti jonkin aikaa. Tuolloin, 14-vuotiaasta lähtien, Tanskanen oli töissä Imatran kahviloissa. Tuntui, että rakennettiin kulisseja.
– Imatralla meno oli sekopäistä, kahviloihin oli jonot, perustettiin ihmeellisiä putiikkeja ja huippubrändien outlettejä, tarjolla oli kalliita laukkuja ja hienoja korkokenkiä ja prinsessapukuja. Mie en tuntenut ketään, joka olisi ostanut niitä. Ne olivat turisteja varten.
Kahviloissa näki, kuinka ruplan kurssi sukelsi.
– Sitten tuli korona ja sota. Ne tappoivat lopunkin turismin.
Niinpä enää ei ollut juuri mitään, jonka varaan rakentaa elintasoa.
– Syrjäseuduilla jäljellä oli vanhan maailman rippeitä, se osa raskaasta teollisuudesta, jota ei ole leikattu pois. Yhä toki on jäljellä metsäteollisuutta, kaivosteollisuutta ja metalliteollisuutta, Tanskanen kuvailee.
Toinen sarjiskirja tulossa
Ensi kesän kynnyksellä ilmestyvä Tanskasen toinen sarjakuvakirja kertoo muun muassa pienen paikkakunnan tytöstä, joka lähtee yliopistoon opiskelemaan ja tekemään luokkahyppyä. Toinen kirjan tarina kertoo luokkahyppääjän parhaasta ystävästä, joka jää kotiseudulle.
– Kun hyppää johonkin, hyppää myös pois jostain, Tanskanen sanoo.
Hän toteaa, että vaikka tarinat syrjäseutujen tytöistä sijoittuvat Itä-Suomeen, ne kuvaavat laajemmin vauraiden länsimaiden rakenteen muutosta ja jälkiteollista aikaa.
– Joka maassa on omat syrjäseutunsa, jotka ovat olleet tuotantolaitosten aluetta, tuoneet valon lamppuihin ja ruuan pöytään.
Hän muistuttaa siitä, että nämä seudut eivät ole sattumalta jääneet rapistumaan.
– Ei niitä ole varsinaisesti haluttu tappaa, mutta poliittisilla päätöksillä on päätetty, että muut alueet tai asiat ovat tärkeämpiä. Sinne on jätetty ihmiset yksin pärjäämään kokonaista aikakautta vastaan. Sillä ei ole merkitystä, että paikka on sinun kotisi.
Tanskanen kertoo lämmön aallosta, joka valtaa hänet, kun hän näkee itäsuomalaisen maiseman.
– Se on metsiä, korkeusvaihtelua, harjuja, peltoja, kummallisia ryteikköjä. Kun näen sen, se tuntuu enemmän kodilta kuin mikään tässä maailmassa.
”Se, mitä demokraattisesti valitut päättäjät pystyvät tekemään, on lopulta aika kosmeettista.”
Nuoret kasvavat yhdessä raunioiden keskellä. He kuulevat, että tässä oli ennen baari ja tässä kauppa. Ennen oli paljon kaikkea, enää ei ole. Ennen oli paremmin.
– Kuitenkin samaan aikaan tytöt rakentavat rötisköihin ja raunioihin omia pienoismaailmojaan. Sitähän nuoret tekevät, ottavat haltuun hylätyt tehtaat ja Imatran tapauksessa esimerkiksi mielisairaalan. Se oli mahtava seikkailupaikka, siellä oli vain teinejä, Tanskanen kuvailee.
Nuoret valtaavat hylätyt venevajat, aallonmurtajat, suljettujen nuorisotalojen pihat ja katot, S-marketin penkit.
– Nurkat, jotka ovat aikuisille vain merkkejä rappiosta, ovat paikkoja, jotka nuoret ottavat omikseen. Niistä tulee kohtaamis-, dokailu- ja pussailupaikkoja. Niissä jaetaan salaisuuksia ja käydään suuria keskusteluja. Se on miusta inspiroivaa.
Toinen puoli
Kuihtuvassa pienessä kaupungissa on myös toinen puoli. Siellä tulee nähdyksi. Voi saada kannustusta.
– Olen saanut kaiken taidekoulutukseni Imatran työväenopistolta. Aloitin nuorten kuvataidekoulussa, jossa miulla oli sama kuvaamataidon opettaja 18-vuotiaaksi. Hän kertoo tarinaa, että sanoin ekalla tunnilla seitsemänvuotiaana, että minust tulee taiteilija ja minuu pitää opettaa sen mukaan. Itsetuntoni oli todella vahva tämän suhteen, Tanskanen nauraa.
Hän olisi halunnut lähteä taidelukioon pois Imatralta, mutta vanhemmat eivät antaneet lupaa.
– Lopulta olen onnellinen siitä, että kävin lukion Imatralta. Se oli tärkeä paikka tutkia sitä, mistä olin kiinnostunut.
Koulu oli aika helppoa, joten aikaa jäi muulle.
– Lukiossa mun paras kaveri oli varmaan rehtori. Hengailin hänen kansliassaan ja viilasimme yhdessä opetussuunnitelmia ja suunnittelimme oppilaskunnan tapahtumia. Sain olla mukana opettajien virkatyöhaastatteluissa. Sain tehdä paljon kaikkea, kun nähtiin, että minulla oli intoa.
Sama toistui kuvaamataidossa. Tanskanen sai tehdä samaa kurssia vuodesta toiseen, viettää hyppytuntinsa ja vapaa-aikaansa kuvaamataidon luokassa. Hän teki muun muassa itsensä kokoisen rautalankaveistoksen, tanssijan, jolla oli skolioosi. Siihen opettajat hakivat hänen kanssaan romuttamoilta materiaalia.
– Kun on pienemmät piirit ja vähemmän tyyppejä kilpailemassa huomiosta, pystyy muodostamaan läheisiä, tärkeitä suhteita esimerkiksi opettajiin ja saa paljon apua. Lukion äidinkielen opettaja oli eka ihminen, joka sanoi, että minusta voisi tulla ammattikirjoittaja. Noin pieni asia on ollut merkityksellinen ja valanut uskoa.
”Kun hyppää johonkin, hyppää myös pois jostain.”
Vaikka seitsemänvuotias Riina Tanskanen oli ilmoittanut, että hänestä tulee taiteilija, teini-ikäinen Riina alkoi ymmärtää, että vain harva pystyy elättämään itsensä taiteella.
– Enhän edes tuntenut ketään sellaista, joka tekisi jotain, mikä liippaisi edes läheltä taidetta, opettajia lukuun ottamatta. Opettaminen näyttäytyikin minulle ainoana vaihtoehtona taiteen saralta. En pätkääkään uskonut, että saisin tehdä tällaista työtä, jota nyt teen.
Tanskanen ei koskaan hakenut mihinkään taidekouluun.
– Ajattelin, että ihmiset, jotka osaavat kirjoittaa kirjoja tai tehdä taidenäyttelyitä, ovat toisenlaisia ihmisiä.
Nyt nähtyään elämää vähän enemmän, hän on todennut, että se ajatus ei tullut tyhjästä. Suomessa on taiteeseen liittyviä linnakkeita.
– Yleensä nuoret, jotka tekevät taidetta, ovat kasvaneet isoissa kaupungeissa ja tulevat perheistä, joissa vanhemmat toimivat kulttuurin parissa. On jopa häiritsevää, kuinka moni ikäiseni taiteen tekijä on käynyt Kallion lukion ja heidän vanhempansakin ovat käyneet saman lukion.
Haaveiden Imatra
Tanskanen kuitenkin haaveili.
– Haaveilin jostain isommasta, jossa elämä alkaisi. En tiennyt, mitä se voisi olla, en edes tuntenut paljon ihmisiä, jotka asuivat muualla, hän sanoo.
Kirjat avasivat maailmaa.
– Aloin muodostaa nuorten kirjojen kautta käsityksiä vaikkapa Tampereesta tai Pariisista tai Joensuusta. Saatoin ihastua johonkin paikkaan ihan siksi, että sinne oli kirjoitettu elämään joku kiinnostava tyttöpäähenkilö. Tampereelle muuttamiseen oli iso vaikutus Tiina-kirjoilla, vaikka ne sijoittuvat 1950-luvulle.
Silti ei ollut itsestäänselvää lähteä pois eikä varsinkaan mennä yliopistoon opiskelemaan.
– Haaveilin myös siitä, että jäisin Imatralle. Kouluttautuisin leipuri–kondiittoriksi ja perustaisin kahvilan, hän kuvailee.
– En edes tiennyt, mitä yliopistossa voi opiskella. Hain sitä sun tätä. Kun pääsin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, ajattelin vielä, että minusta tulee äidinkielenopettaja ja palaan Imatralle.
Maaseudun muotibloggaajat
Tanskanen pitää kiinnostavana sitä, että puhutaan syrjäseutujen naispaosta ja siitä, että erityisesti tytöille ei ole tarjolla yhtään mitään syrjäseuduilla. Ihmetellään, mistä saadaan vaimoja maaseudun miehille. Tarvitaan synnyttäjiä.
– Mutta kun tytöt tekevät jotain omaa kulttuuria maaseudulla, sitä ei tunnisteta, vaan nähdään heijastumana suuresta maailmasta, hän sanoo ja kertoo esimerkin.
Imatralla pidettiin muotiblogeja. Kaveriporukat kuvasivat asukokonaisuuksia ja kirjoittivat kuvien yhteyteen elämän mietteitä.
– Kuvauspäivät olivat kunnon tuotantoja. Niitä suunniteltiin tarkkaan, pakattiin mukaan asut ja kamerat ja ajettiin minun vanhalla crossimopolla johonkin teollisuusalueelle tai pellon laitaan kuvaamaan.
– Tämä oli yleinen tyttöjen harrastus pikkukaupungeissa. Tytöt rakensivat jotain omaa raunioiden keskellä, halpaa ja luovaa. Mutta ei silloin kukaan sanonut, että muotibloggailu on maakuntien tyttöjen kulttuuria. Se nähtiin pikemminkin osoituksena siitä, että tytöt haluavat lähteä pois, koska muotibloggaus kuuluu isoihin kaupunkeihin.
Tanskanen pitää kiinnostavana sitä, että tytöiltä harvoin kysytään, miksi he lähtevät pois. Hän vastaa, vaikka ei kysytä.
– Pienet paikkakunnat tehdään tukaliksi tytöille. Tyttöjen kulttuuri on vähäpätöistä ympäristössä, joka on rakentunut perinteisen miehisen työn ympärille, jossa kynnetään peltoa tai ollaan töissä tehtaassa tai kaivoksessa metallin ja puun parissa ja harrastetaan metsästystä ja ajoneuvojen rassaamista.
Hän muistuttaa siitä, että feminismi ei voi mennä eteenpäin niin kauan kuin ne paikat, joissa sitä tarvitaan eniten, junnaavat paikoillaan.
– Aika liikkuu monessa asiassa hitaammin pienillä paikkakunnilla. Esimerkiksi sukupuoliroolit ovat eri tilassa Helsingissä varsinkin keskiluokan ja ylemmän luokan keskuudessa. Olen käynyt ärsyttävän monta keskustelua, jossa ikäiseni Helsingissä kasvanut henkilö ihmettelee, että onko tuollaista muka vielä jossain. Vaikka iso osa tämän maan ihmisistä elää niin. Ei ymmärretä, että Suomen sisälläkin voi olla erilaisia todellisuuksia.
Siihen liittyy paikkakuntien hiljainen kuolema.
– Kun totuttu elämä murenee ympäriltä – lakkautetaan tehdas tai kaivos tai mikä ikinä on tuonut elämän ja rahan yhteisöön – jäljelle jää vain muistoja ja tyhjiä liiketiloja, joiden rapun pielessä kasvaa horsmaa. Silloin menetyksen pelko saa pitämään tiukasti kiinni edes jostain vanhasta, kuten niistä vanhoista sukupuolirooleista. Saatetaan mennä kehityksessä jopa taaksepäin, ja tila hengittää katoaa kokonaan, Tanskanen sanoo.
– Juuri tytöt kokevat usein sen nahoissaan. Ei vaadi juuri mitään, että tulee leimatuksi kylän polkupyöräksi tai lumpuksi. Se on rangaistus siitä, ettei täytä sukupuolelleen asetettuja odotuksia. On ymmärrettävää, että sellaista haluaa paeta jonnekin, missä voi määritellä itse ítsensä ja elää elämää ilman, että leimataan.
Leimaaminen ja juoruilu kohdistuu juuri tyttöihin julmasti.
– Se liittyy niin vahvasti kehoon, seksuaalisuuteen ja häpäisyyn, Tanskanen arvioi.
– Asetelma on vanhanaikainen moraalikoodien suhteen. Asia, josta tyttö leimataan lumpuksi, voi olla pojalle jopa kunniaksi.
”Joka maassa on omat syrjäseutunsa.”
Ei pojillakaan aina ole helppoa jäädä syrjäseudulle. Jos ei sovi perinteiseen mieskuvaan, elämä voi olla hyvinkin julmaa.
– Mutta jos sattuu olemaan poika tai mies, joka sopii ihanteisiin, silloin on helpompi nähdä tulevaisuus siellä itselleen.
Samaan aikaan tyttöjä kuitenkin voimaannutetaan.
– Se tuli girl powerin kautta. Se oli voimakas, hauska ja voimannuttava liike. Käsi kädessä tytöt valloittavat maailman. Isätkin halusivat tyttöjensä kasvavan siihen, hän sanoo.
– Koetaan, että pojilla on jo kaikki, ei heitä tarvitse voimaannuttaa. On kuitenkin hassu ajatus, että sukupuolten eriarvoisuus korjattaisiin nostamalla naiset miesten tasolle, mutta ei auteta kaikkia ihmisiä kasvamaan sellaiseen todellisuuteen, jossa sukupuolet ovat yhdenvertaisia. Kun pojat ja miehet jätetään pärjäämään yksinään, nousee esiin Andrew Taten kaltaisia suohirviöitä, jotka sitten puhuttelevat porukkaa, jota juuri kukaan muu ei yritäkään puhutella.
Omissa oloissa
Tanskanen alkoi aikanaan tehdä Tympeitä tyttöjä itseään varten. Se tapahtui vuonna 2020.
– Halusin sanoa nämä asiat ääneen ja laittaa mun taidetta esille, vaikka se ei ole valmista ja täydellistä. Halusin itse antaa sille arvon.
– Halusin jotenkin lohduttaa itseäni. Kävi ilmi, että mie lohdutin myös monia muita. Tajusin, ettei ole kyse minun omasta yksilöllisestä häpeästä vaan joistain tosi jaetuista syvistä kokemuksista.
Hän perusti toiminimen, koska ihmiset halusivat ostaa hänen tekemiään kuvia.
– Mie en ollut yhtään varautunut siihen, mutta kun näin, että siinä on se kaikki, mist mie oon aina haaveillut, hahmotin, että jos mie nyt tartun tähän, voi olla, että täst aukee jotain joskus. Aloin tehdä asioita tavoitteellisesti, hän kertoo.
– Siitä asti mie oon maksanut vuokrat tällä.
Valtionpalkinto toi rutkasti julkisuutta.
– Sain kutsuja kaiken maailman kissanristiäisiin. Aluksi ajattelin, että on tärkeää mennä niihin tutustumaan ihmisiin ja verkostoitumaan. Mutta vihasin sitä, ja se tuntui aina kiusalliselta, ja mie vain hämmennyin siellä. Kun joku tuli mulle sanomaan, että ihana tavata, mie otin sen tosissani ja ajattelin, että me ollaan sydänystäviä. Mutta juu ei. Mun pien sydän ei kestä tuollaista.
– Kun mietin, mikä on Tympeiden tyttöjen taika, päädyn aina siihen, että se lähtee aidosta halusta. Toivon, että voisin antaa muille tytöille ja naisille työkaluja ja sanoja, joita minulla ei ollut.
Nykyisin Tanskanen pitäytyy paljolti omissa oloissaan.
– Minulle riittää, että nysvään makuuhuoneessa työpöydän ääressä kuvieni ja kirjoitusteni kanssa ja keskustelen tärkeiden ihmisteni kanssa, hän sanoo.
Politiikka on mitätöntä
Saatuaan valtion tiedonjulkistamispalkinnon Tanskanen oli laajan huomion kohteena. Useampi puolue on pyytänyt Tanskasta ehdokkaaksi eri vaaleihin.
– Kaikki vasemmalle kallellaan olevat puolueet, hän tarkentaa.
Mutta puoluepolitiikka ei kiinnosta. Ainakaan nyt. Se on turhaa ja mitätöntä.
– Meidän demokratia on ollut koko kapitalistisen demokratian ajan hyvin vajavaista, Tanskanen väittää.
– Taloudellista päätöksentekoa on paljolti rajattu sen ulkopuolelle. Emmehän voi äänestää siitä, mikä on meidän vuokrataso, miten kuluttamamme asiat tuotetaan, miten raha syntyy. Demokraattiset valtiot eivät pysty tekemään sellaista ilmastopolitiikkaa, mitä haluaisivat. Suuryrityksillä on niin paljon vaikutusvaltaa, että ne estävät sen rahalla ja kansainvälisillä säädöksillä. Se, mitä demokraattisesti valitut päättäjät pystyvät tekemään, on lopulta aika kosmeettista.
Sen sijaan Tanskanen pitää tehtävänään nostaa esille asioita, joita puoluepolitiikassa olisi syytä miettiä.
– Tykkään nykyisessä työssäni siitä, että voin kirjoittaa asioista tekemättä jatkuvasti kompromisseja. Koska politiikassa täytyy sovittaa erilaiset intressit yhteen, ei siinä jää tilaa fresseille avauksille.
uutiskirje 
