Haastattelun ensimmäisten kuuden minuutin aikana Paavo Teittinen on käyttänyt jo kahdesti sanaa ”vituttaa”. Se ei ole turhaa höyryämistä. Hänen tietokirjansa Pitkä vuoro. Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen esittää monta syytä närkästyä ja suuttua.
Teos voitti vuoden 2025 Tieto-Finlandian. Se kertoo nimensä mukaisesti modernista orjuudesta, muun muassa siivous- ja rakennusaloille pesiytyneestä riistosta ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden ja nepalilaisten kokkien ahdingosta.
Kirja kuvaa ilmiötä myös laajemmin. Teittinen kirjoittaa kirjassaan työelämän, oikeusjärjestelmän ja viranomaisten epäonnistumisista: tolkuttoman pitkistä esitutkinta-ajoista, kyseenalaisista syyttämättäjättämispäätöksistä, pitkistä alihankintaketjuista ja lakimuutoksista, joiden seurauksena ulkomaiset työntekijät ovat entistä enemmän sidoksissa riistotyöhön.
Viime kädessä totuuden pitää olla se, joka ohjaa toimittajan työtä.
Onko ilmiön esiin kirjoittaminen hälventänyt vitutusta?
– Ei. Vitutus lähinnä lisääntyy kirjoittamalla, Teittinen vastaa.
Tieto lisää tuskaa ja tuska puolestaan halua kirjoittaa tieto näkyväksi.
– Sen näkeminen, miten ihmisiä kohdellaan ja miten tietyssä valta-asemassa olevat ihmiset hyväksikäyttävät asemaansa häikäilemättömästi, on ollut motivoiva tekijä. En halua elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tällaista voi tehdä täysin rankaisematta.
Vinkkipuhelu vei jäljille
Teittinen tunnetaan palkittuna Helsingin Sanomien toimittajana. Hänen ensimmäinen laaja ihmiskauppaa sivuava lehtijuttunsa koski nepalilaisia kokkeja. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi seitsemän vuotta.
– En tiedä, olisinko päätynyt kirjoittamaan ihmiskauppailmiöstä tai modernista orjuudesta Suomessa, ellen olisi seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten saanut vinkkipuhelua aiheesta. Siitä syntyi polkuriippuvuuksia. Kun kirjoitat sen yhden jutun, alkaa tulla lisää vinkkejä, lisää kontakteja.
Kirja on vuosien raportoinnin jatke mutta myös lehtijuttuja laajentava teos, jossa kuuluu Teittisen oma ääni. Työhön meni kolme vuotta.
– Kirjan kirjoittaminen oli paljon vaikeampaa ja rankempaa kuin kuvittelin. Minulla ei tietenkään ollut siitä aiempaa kokemusta, koska tämä on esikoiskirjani. Ammattikirjoittajana ajattelin kuitenkin, että kuinka vaikeaa se nyt voi olla.
Vaikeaksi kirjoittamisen teki myös ilmiön mittakaava.
– Kyllähän kirjassa on myös paljon tähän ilmiöön liittyviä asioita, joita ei ole voinut käsitellä syvemmin tila- ja muista syistä. Tästä aiheesta olisi helposti saanut vielä kaksi tai kolme kertaa isomman teoksen.
Esimerkiksi pakkoavioliitot mainitaan, mutta niihin ei erityisesti paneuduta.
Rakenteet mahdollistavat riiston
Pitkä vuoro -kirjan fokus on jokapäiväisessä arjessa näkyvissä aloissa. Modernin orjatyön kaltaisissa olosuhteissa siivotaan kouluja, kokataan ravintolalounaita ja rakennetaan rakennuksia.
Tässä valossa onkin hämmästyttävää, miten näkymätöntä hyväksikäyttö on ollut. Ihmiskaupparikos tuli lainsäädäntöön vasta vuonna 2004 ja tunnusmerkistöltään uudelleenmuotoiltuna vuonna 2014.
Miksi Suomessa ei ole aiemmin herätty ongelmaan?
– Siihen liittyy useampi tekijä. Tämä on hyvinkin piiloon jäävä ilmiö, koska ihmiset eivät usein uskalla puhua siitä, eikä heillä välttämättä ole oikein kielitaitoa tai mitään kontakteja yhteiskuntaan.
Uhrien ääni ei ole kuulunut eikä näkynyt julkisuudessa. Teittinen korjaa tätä kirjassaan, jota varten hän on haastatellut kymmeniä eri aloilla riiston kohteeksi joutuneita ihmisiä. Heitä yhdistävät ulkomaalaistausta ja köyhyys.
Toinen syy on se, ettei kukaan muukaan ole nostanut asiasta metakkaa. Tässä kohtaa Teittisen mielestä myös medialla on peiliin katsomisen paikka. Ihmiskauppaa koskevat jutut on pääsääntöisesti tehty lähinnä yksittäisten rikostapausten kautta, eikä niissä ole juurikaan nähty riiston mahdollistavia yhteiskunnan rakenteita. Teittinen sanoo, että heräsi itsekin thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteeseen vasta myöhään.
– Tämä rikollisuus ei ole sellaista, mikä uhkaisi turvallisuudentunnettamme, joten juuri mitään poliittista painetta siihen puuttumiseksi ei ole tullut.
Kolmas selitys on epämukavampi. Liian moni hyötyy hyväksikäytöstä.
Marjanpoimijat esimerkkinä
Kirjassaan Teittinen käyttää esimerkkinä thaimaalaisia marjanpoimijoita, joihin kohdistuvasta hyväksikäytöstä alkoi tulla varoituksia jo varhain. Tilanteesta kertoivat poimijoiden lisäksi aktivistit, vähemmistövaltuutettu, tutkijat sekä työ- ja elinkeinoministeriön selvitysmies. Jo vuonna 2016 poliisi aloitti ihmiskauppatutkinnan koskien Marja-Matti-nimistä yritystä.
Tämän vuoden tammikuun 14. päivä julkaistu Kalevi Sorsa -säätiön raportti varoitti, että vaikka marjanpoimijat saatettiin viime vuonna kausityölain piiriin ja he toimivat jatkossa työsuhteessa, marjanpoimintaa voidaan edelleen pitää ihmiskaupan riskialana.
– Luonnonmarjan poiminnassa on näkynyt ehkä kaikista selkeimmin se, miten paljon hyötyjiä siitä bisneksen jatkumisesta on – lähtien Finnairista, joka kuljetti tänne joka vuosi tuhansia marjanpoimijoita ja sai siitä rahat, ja suurista kauppaketjuista, jotka saivat myytyä niitä halvempia pakastemarjoja.
Teittinen ei usko, että mikään mainituista tahoista tarkoituksella hakisi hyötyä siitä, että köyhä thaimaalainen maanviljelijä ajautuu ahdinkoon.
– Se vaan on toiminnan logiikka, hän sanoo.
Liittojen varoitukset sivuutettiin
Samasta toiminnan logiikasta hyötyvät suomalaiset kuluttajat sekä veronmaksajat, kun kunta ostaa palveluja riistofirmalta.
– Sekään ei toki ole ihan mustavalkoinen kuva, koska jos olet kortistossa oleva suomalainen rakennusmies, joka ei löydä töitä, koska ulkomailta tuodaan hyväksikäytetty ukrainalainen raksamies tänne kantamaan lautaa, niin tietenkään et hyödy siitä.
Sama koskee rehellisyyteen pyrkiviä yrittäjiä, jotka eivät pysty kilpailemaan esimerkiksi siivousurakoista, koska ”irakilaisia turvapaikanhakijoita riistävä siivousfirma pystyy tarjoamaan 20 pinnaa halvemman hinnan”.
Ammattiliitoillakin kesti tarttua toimeen ongelman suhteen – harva hyväksikäytetyistä työntekijöistä kuuluu liittoihin – mutta esimerkiksi ammattiliitot PAM, Rakennusliitto ja Teollisuusliitto ovat auttaneet uhreja jo pitkään. Aina liittojen varoituksia ei ole kuitenkaan otettu tosissaan.
– Se on otettu sellaisena työmarkkinapuheena, jollaisena sitä mielestäni ei pitäisi ottaa. Tämä on ilmiö, jonka ei pitäisi jakaa työmarkkinakenttää tai myöskään poliittista kenttää.
Ei mikään reilu valtio
Teittinen luki aikanaan oikeustiedettä tullakseen perus- ja ihmisoikeuksiin erikoistuneeksi juristiksi. Vaikka oikeustiede vaihtui toimittajan uraan, Teittinen päätyi työskentelemään yhteiskunnallisten epäkohtien parissa.
Voiko vitutuksen ajaman journalismin nähdä kauniimmin pyrkimyksenä parantaa maailmaa?
– Jossain mielessä kyllä, Teittinen toteaa.
– Mutta se, mikä erottaa toimittajan työn vaikkapa aktivismista, on sitoutuminen journalistin pelisääntöihin. Ja minulla ei siis ole mitään aktivisteja vastaan – päinvastoin.
Toimittaja ei kuitenkaan voi päättää näkökulmaansa etukäteen. Teittinen muistelee virnistellen entisen päätoimittajan ja elinkeinoelämän vaikuttajan Matti Apusen todenneen, että ”toimittaja ei koskaan saa olla pienen ihmisen vaan ainoastaan totuuden puolella”.
– No, ne eivät sinänsä sulje toisiaan pois. Mutta viime kädessä totuuden pitää olla se, joka ohjaa toimittajan työtä.
Totuus on välillä ruma. Teittinen kertoo kirjassaan kyynistyneensä suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi ei enää näytä reilulta oikeusvaltiolta.
Kyynistyminen rakenteiden suhteen ei ole hänen mielestään kuitenkaan toimittajalle haitaksi.
– Se on ehkä jopa ihan tervettä. Ajattelen, että paljon vaarallisempaa olisi olla sinisilmäinen.
Pitkä vuoro. Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.
uutiskirje 
