Ruotsissa käytiin eilen valtiopäivävaalit, ja niiden tuloksesta on tulossa äärimmäisen tiukka.
Sosiaalidemokraattien johtama punavihreä oppositio on saamassa 176 paikkaa ja Ulf Kristerssonin Tidö-hallituksen puolueet 173. Numerot ovat pistemäisen tarkka peilikuva vuoden 2022 vaaleista, joissa asetelma oli täsmälleen päinvastainen: silloin Tidö-puolueet saivat 176 paikkaa ja punavihreät 173.
Tuhansia ennakko- ja ulkomaanääniä on vielä maanantaiaamuna laskematta, joten lopputulos voi kiristyä entisestään ennen kuin uutta hallitusta aletaan edes hahmotella.
Hilkulle menevät vaalit ovat seurausta siitä, että Ruotsin puoluekenttä on blokkiutunut. Puolueet ovat järjestäytyneet kahteen mahdolliseen hallituspohjaan, eli toisiaan karttavaan leiriin, joiden välillä äänestäjät eivät juuri liiku.
Kirjoitin tästä samasta umpisolmusta viisi vuotta sitten, kun demaripääministeri Stefan Löfvenin hallitus kaatui vuokrasääntelykiistaan. Silloinkin havainto oli sama: kun kumpikaan blokki ei pysty muodostamaan vakaata enemmistöä ilman reunapuolueitaan, politiikka alentuu laskutoimitukseksi. Eilisen vaaleissa sama logiikka toistui entistäkin jyrkempänä: ruotsidemokraattien asema oikeistoblokin kantavana voimana vain vahvistuu, kun perinteiset porvaripuolueet eivät enää riitä enemmistöksi.
Kuluvan syksyn vaalikampanjat tekivät asetelman erityisen näkyväksi. Sekä oikeiston että punavihreän leirin pääviesti ei ollut niinkään ”äänestä meitä”, vaan ”älä päästä heitä valtaan”. Tidö-puolueet maalasivat punavihreän hallituksen tienä talouden ja turvallisuuden romahdukseen. Punavihreät puolestaan varoittivat, että nykyisen hallituksen jatko veisi maan yhä syvemmälle eriarvoisuuteen.
Kumpikin osapuoli mobilisoi äänestäjänsä ennen kaikkea pelolla vastapuolesta, eikä positiivisella visiolla tai toivolla paremmasta tulevaisuudesta.
Tässä piilee koko Ruotsin (ja oikeastaan koko Euroopan) politiikan ydinongelma: visioiden puute. Kun kummallakaan blokilla ei ole tarjota johdonmukaista kuvaa paremmasta yhteiskunnasta, ainoaksi syyksi äänestää jää vastapuolen estäminen hallitusvallasta. Blokkipolitiikasta on tullut blokkaamispolitiikkaa.
Tämä logiikka selittää osaltaan myös sitä, miksi vaalitulokset jäävät näin hilkulle: pelottelu ja kielteisen kautta viestiminen saa molemmat leirit liikkeelle suunnilleen yhtä tehokkaasti, eikä kumpikaan pysty saamaan yliotetta. Vaalikamppailusta tulee näin itseään ruokkiva kierre, jossa pelko korvaa politiikan sisällön vuodesta ja vaalista toiseen.
Todennäköisin lopputulos on se, että Ruotsi saa jälleen hallituksen, joka syntyy neuvottelupöydässä numeroiden eikä aatteiden pohjalta.
Talouspolitiikan kannalta sillä, kumpi leiri lopulta voittaa, on kuitenkin yllättävän vähän väliä. Molemmat blokit liikkuvat samalla kapealla kaistalla, jossa politiikan sisältöjä sanelevat julkisen talouden reunaehdot, puolueohjelmista viis. Aiheesta puhuttiin tarkemmin KU:n Raha, talous ja politiikka -podcastin tuoreimmassa jaksossa, jonka voit katsoa tai kuunnella alta.
uutiskirje 
