Jalostusasteen nostoa esitetään usein patenttiratkaisuna yhdistää taloudelliset ja ympäristöön liittyvät tavoitteet. Suomessa keskustelua käydään etenkin metsistä, sillä nykyinen hakkuutaso on yhteensovittamaton luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.
Sitä tarjotaan vastaukseksi myös rakennemuutoksen tuomiin ongelmiin.
Ellemme olisi niin kiintyneitä selluun, tehtaiden sulkemisen sijaan niissä olisi voitu tuottaa jotain muuta. Jos olisi tuotettu, niin moni kylä ja pikkukaupunki ei olisi kuihtunut.
Jos ei olisi kuihtunut, ilmapiiri olisi saattanut pysyä mukavana nuorille naisillekin. Jos olisi pysynyt, he eivät olisi ehkä muuttaneet kaupunkeihin. Jos eivät olisi muuttaneet, olisi syntyvyyskin saattanut kohota.
Kunhan vain isä tekisi puusta, kuten vanhassa lastenlorussa.
Luonnon ja kansantalouden näkökulmasta ajatus on johdonmukainen.
Jos syntyvyys kohoaisi, niin huoltosuhde oikenisi. Jos huoltosuhde oikenisi, niin ajan oloon olisi millä rahoittaa julkiset palvelut, eikä kouluja ja sairaaloita tarvitsisi ajaa alas.
Jos vain isä tekisi puusta.
Aivan kuten suomalainen paperiteollisuus viime vuosikymmeninä teki. Sellusta valmistettiin korkealaatuista paperia ja erikoiskartonkeja, jalostusasteessa löytyi. Mutta maailma muuttui ja markkina katosi alta. Nyt tehdään pahvilaatikoita verkkokauppajättien halpatavaroille.
Luonnon ja kansantalouden näkökulmasta ajatus tuottavuuden nostosta on johdonmukainen, mutta yritys ei tavoittele ensisijaisesti korkeampaa arvonlisää, vaan korkeampaa kannattavuutta kansainvälisillä markkinoilla, parempaa tuottoa pääomalle.
Se on eri asia kuin parempi tuotto puukuutiolle, ja eri asia kuin parempi kantohinta metsänomistajalle.
Skaala on mieletön
Vaikka jalostusaste on laskenut, keksinnöissä löytyy. Viime vuosina puusta on kehitelty esimerkiksi akkumateriaaleja ja tekstiilikuituja.
Viskoosin myötä myös uudempien puupohjaisten muuntokuitujen valmistus on kuitenkin keskittynyt vahvasti Kiinaan, jossa suuret sisämarkkinat, alhaisemmat tuotantokustannukset ja valmiit tehtaat helpottavat kaupallistamista.
Kiina hallitsee myös ligniiniakkumarkkinaa. Suomikaan ei ole ligniinin suhteen luovuttanut, koelaitoksissa testataan edelleen erilaisia käyttötarkoituksia. Jätti-investoinnit ovat kuitenkin jäissä, ja koelaitosten ja markkinoiden välissä ammottaa tuttu kuolemanlaakso.
Suomalaiset keksinnöt eivät tunnu etenevän teolliseen mittakaavaan. Metsä Group ilmoitti hiljattain, ettei Kemiin tulekaan Kuura-puukuitutehdasta, ja muuntokuitulupaus Spinnovakin myy nykyisin lisenssejä isommilleen.
Hieman samoin kävi fossiilittoman teräksen kanssa. Suomesta puuhattiin vedyn suurvaltaa ja SSAB:n Raahen-terästehtaasta lippulaivaa, mutta toisin kävi.
Oli ajankohtakin epäonninen. Tuli sairautta ja sotaa. Inflaatio, sähkön hinta ja korot nousivat. Rakentaminen hyytyi, ja kun vielä Kiina dumppasi markkinoille halpaa fossiiliterästä, fossiilittoman teräksen kysyntä hyytyi todella. Taka-askelia ottaneella EU-sääntelyllä saattoi silläkin olla osansa.
Rahan eli velan kallistuessa tuotto-odotukset sijoitetulle pääomalle nousivat entisestään.
Ehtojen kehä
Alasta riippumatta prosessi tuntuu jumiutuvan skaalausvaiheeseen. Jotta kuolemanlaaksosta päästäisiin eteenpäin, olisi vakuutettava sekä rahoittaja että asiakas siitä, että tuottajan kannattaa tuottaa. Puuttuu taho, joka varmistaisi sekä kysynnän että edellytykset tarjonnalle.
Kyseessä on siis myös koordinaatio-ongelma, mikä tuo mieleen vanhan kansansadun.
Kettu pyytää lähteeltä vettä. Lähde sanoo, että saat vettä, jos tuot paimenelta kengän…
Sijoittaja kysyy asiakasta. Asiakas sanoo, että ostaisi, jos kauppa myisi…
Olisi vakuutettava sekä rahoittaja että asiakas siitä, että tuottajan kannattaa tuottaa.
Ongelmat ovat samantyyppisiä myös vaikkapa ruoantuotannossa. Mitä tulee esimerkiksi kasviproteiinijalosteisiin, niin raaka-ainetta, innovaatio- ja prosessointiosaamista on, mutta teollisen mittakaavan laitteistoa prosessointiin ei. Kysynnän lisääminen julkisten hankintojen kautta auttaisi niin päästötavoitteita kuin kansanterveyttäkin.
Ruoan kaltaisten kulutustuotteiden hintaa ei voi kuitenkaan loputtomiin kasvattaa, vaikka prosessointi olisi miten mutkikasta – eli usein kallista – hyvänsä.
Jalosteista tofu ja tempe olisivat yksinkertaisia valmistaa, mutta niitäkin saa halvalla Kiinasta. Tottumukset niin ikään muuttuvat hitaasti, ja suurin osa kuluttajista haluaa vähintään illuusion lihasta. Kysynnän lisääminen julkisten hankintojen kautta on yksi mahdollisuus.
Ohjelmistovelhot
Joskus kyse on myös siitä ettei parhaita innovaatioita aina edes tunnisteta. Yksi hurjimmista esimerkeistä on helsinkiläisopiskelija Linus Torvaldsin ”ihan vain harrastuksena” 1990-luvun alussa kehittämä Linux.
Nykyiset teknoimperiumit on rakennettu sen avoimen lähdekoodin päälle tai vähintään pohjalta: Googlen koko infrastruktuuri, niin myös Android-käyttöjärjestelmä. Myös suurin osa Microsoftin pilvipalveluista pyörii Linuxilla.
Linux ei olisi ilmiö, ellei se olisi tullut bisneslogiikan ulkopuolelta, mutta joku sillä silti bisnestä teki.
Torvaldsin itsensä kannalta tarina on oikeastaan aika kaunis. Hän ei suostunut myymään keksintöään, mutta Linuxia jakelevat yhtiöt muistivat häntä osakkeilla ennen listautumistaan. Niiden ansiosta hän on miljonääri, joskin pienempi miljonääri kuin Bill Gates. Linuxin tukisäätiö maksaa hänelle palkkaa.
Digitaalisen pikaviestinnän esikuvan, IRC:n, jo 1980-luvulla keksinyt kuusamolaislähtöinen Jarkko Oikarinen on työskennellyt tiettävästi ainakin Googlella.
Brändäyksen taito
Innovaatio- ja insinööriosaamisesta Suomen menestys siis tuskin on jäänyt kiinni, mutta rahoitus- ja markkinointiosaamisesta on saattanut hieman jäädäkin. Se tulee väkisinkin mieleen myös, kun katsoo ruotsalaisen Oatlyn menestystä.
Kasvimaitojen ongelmana oli pitkään se, että ne juoksettuivat kahvissa. Ruotsalaiset keksivät lisätä kauramaitoon kaliumsuolaa, joka esti paakkuuntumisen – ei mitään sellaista, mitä ei olisi voitu keksiä Suomessakin.
Mutta suomalainen ei arvannut, että kansainväliset sijoittajat vakuutetaan lähestymällä ensin baristoja ja suunnittelemalla maitotölkit näyttämään vessanseiniltä, joihin on kirjoitettu tiedostavaa jupinaa.
Muitakin eroja on. Tanskalla on vakuuttava säätiörahoitus, Ruotsilla vanhaa teollisuusrahaa, Norjalla öljyrahastonsa. Suomalainen innovaatioyrittäjä panttaa kotinsa ja onnistuessaan tekee exitin, näin hieman kärjistäen.
Keksinnöt jäävät koelaitoksiin, mutta kansainvälinen menestyskään ei lihota valtion kassaa, jos työpaikat valuvat muualle. Valtion kirstu täyttyy nimittäin ennen muuta ansiotuloveroista. Työntekijöiden maksama osuus on budjetissa moninkertainen verrattuna yritysten maksamaan, päälle tulevat vielä kulutukseen leivotut arvonlisäverot.
Niistä maksetun laadukkaan julkisen koulutuksen hyödyt valuvat aina lopulta muualle, jos innovaatioilla ei osata rahastaa.
Maa, vesi ja ilma
Suomalaiset pitävät keksinnöistä. Innovaatiot eivät ole kuitenkaan ainoa tapa saada jalkaa oven väliin globaaleille markkinoille.
Kun historiallinen kuivuus takavuosina lamautti Taiwanin vesihuollon, maailman puolijohdetuotanto oli kuukausia tankkereiden kuljettaman veden varassa. Taiwan ei varsinaisesti keksinyt mitään uutta, vaan hioi prosessin ja loi infrastruktuurin valtion kantaessa riskin.
Suomalainen mentaliteetti sen enempää kuin eläkerahastojen säännötkään eivät tällaiseen taivu, joten keskitytään veteen.
Maailman puolijohdetuotanto oli kuukausia tankkereiden kuljettaman veden varassa.
Välillä tuntuu unohtuvan, etteivät Googlen miljardien datakeskusinvestoinnit Suomeen ole mikään satumainen onnenpotku, vaan signaali siitä, että maassa on jotain arvokasta.
Kuten nyt vaikkapa puhdasta makeaa vettä. Varsin monet fossiilittomat teknologiat, myös datakeskukset eli viime kädessä tekoäly, kuluttavat sitä valtavia määriä.
Muutakin on. Kuten vielä toistaiseksi suhteellisen vakaa yhteiskunta, vielä toistaiseksi hyvin ja tasalaatuisesti koulutettu väestö, vielä toistaiseksi suhteellisen saavutettavat julkiset palvelut, vielä toistaiseksi yhteiskuntasopimus. Yhteiskunta, jota halutaan puolustaa. Huoltovarmuusosaaminen, jota muualla ihaillaan.
Datakeskuksia kiinnostavat veden lisäksi etenkin vakaa maaperä ja viileä ilmasto. Vielä kun myyjä tajuaisi arvon, jota ei mitata pelkästään rahassa, vaan myös resilienssissä.
On hyvin mahdollista, että vuonna 2050 elinkelpoisuus tarkoittaa myös yrityksille jotain muuta kuin nyt.
Resurssien kirous
Paradoksaalisesti juuri ne tekijät, jotka tekevät Suomesta monikriisien maailmassa houkuttelevan investointikohteen, ovat niitä, joista investointeja houkutellessa pyritään ensimmäisenä eroon.
Monet maailman luonnonvaroiltaan rikkaimmista valtioista ovat maailman köyhimpiä tai ainakin epävakaimpia. Mutta resurssit muodostuvat kiroukseksi vain, jos maa jättäytyy alustaksi muille.
Suomen metsät ovat Euroopan vanhimpia, suurimpia ja yhtenäisimpiä.
Kun datakeskushuuma oli kuumimmillaan, Google hakkasi metsää Muhoksella luvatta yli kolmen neliökilometrin alalta.
Hankkeita perustellaan työpaikoilla, mutta rakennusvaiheen jälkeen työpaikkojakaan ei pitkälle automatisoiduissa laitoksissa enää tuhatmäärin ole. Mitä rakennemuutokseen tulee, kukaan ei myöskään takaa, että niissä työskentelisivät juuri muhoslaiset.
Riippuvuus yhdestä toimijasta johtaa helposti myös juuri siihen, mistä ongelmat osaltaan liikkeelle lähtivätkin. Kun tehdas – tai datakeskus – lähtee, pahimmillaan jälkeen jää vain tulevaisuudenuskossaan velkaantuneita kotitalouksia ja pilattu ympäristö.
Nostalgian pauloissa
Myös maataloudessa patenttiratkaisuksi ehdotetaan usein erikoistumista ja jalostusasteen nostoa. Tuottajia kehotetaan tekemään tilajuustoja ja luomuhamppuliinoja, vaikka entisistä investoinneistakin velkaa voi olla miljoonia. Samankaltaista romantisointia liitetään joskus myös metsien talous- ja teollisuuskäyttöön.
Muutama luksustuote saattaa ekonomisen lokeronsa löytääkin ja hyvä niin, mutta yleisenä ohjeena neuvo on huono. Tuote tarvitsee koko tuotantoketjun, infrastruktuurin ympärilleen, ennen kaikkea ostajan. Maakuntien talous ei korjaudu eikä rakennemuutos ratkea erikoisjuustoilla tai edes artesaanijakkaroilla, ei ainakaan yksinomaan eikä itsestään.
Mitä metsien uudentyyppisiin taloudellisiin mahdollisuuksiin tulee, niitä on esimerkiksi terveysteknologian ja biotieteiden saralla, varmasti myös esimerkiksi puurakentamisessa.
Yksi kiinnostavimpia on kehittyvä luonnonarvomarkkina, jossa metsää ei tarvitse kaataa saadakseen siitä rahaa, vaan sen voi myös suojella tai ennallistaa. Ostaja on yritys, jonka on kompensoitava muualla aiheuttamaansa luontohaittaa. Sääntelykin luo kysyntää.
Maaseutu varastona
Pohjimmiltaan rakennemuutos ja siitä seuraava kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelu johtuvat siitä, että talousjärjestelmä kasaa ja keskittää vaurautta. Siitä se on saanut nimensäkin.
Pääkaupunkiseutu tuskailee elättävänsä syrjäseutuja, mikä on valtionosuuksien näkökulmasta tavallaan totta, joskin Suomessa maaseudun palveluita rahoitettiin pitkään myös huoltovarmuus- ja maanpuolustussyistä. Fyysisellä tasolla riippuvuussuhde on päinvastoin, sillä vaikkapa ruoka, kuten lähes kaikki muukin aine ja energia, tulee kaupunkeihin niiden ulkopuolelta.
Ennen koneellistumista maaseutu oli periaatteessa omavarainen, mitä tärkeimpiin resursseihin tuli. Elanto syntyi maasta ja työstä, ihmisen ja hevosen. Teollisen mittakaavan tervanpoltto ja vienti oli yksi ensimmäisiä tapoja, jolla tätä suhdetta alettiin murtamaan. Mutta se tervasta.
Koneellistumisen myötä pääoman rooli korostui, ja maatalous muuttui pikkuhiljaa velkavetoiseksi. Tilat ja välineet eivät enää olleet omia, vaan pankin, eikä moottorikaan käynyt kauralla. Varallisuus alkoi norua korkoina muualle.
Lisääntynyt tehokkuus johti tuotantomäärien kasvuun ja hintojen laskuun. Lisäarvo valui ketjussa niille, jotka hallitsivat logistiikkaa, jalostusta ja jakelua. Tuottaja kantoi edelleen riskit esimerkiksi huonoista satovuosista, mutta suurimmat voitot kasaantuivat sinne, missä tuotteet myytiinkin.
Analogia maataloustuottajan ja Suomen valtion välillä on liiankin ilmeinen.
Ei ole suuresti liioiteltua sanoa, että EU-jäsenyys merkitsi suomalaiselle maataloudelle samaa, mitä 1990-luvun lama muulle yhteiskunnalle. Koetteli lama tuottajiakin, mutta monelle vasta vuosi 1995 oli kuolinisku tai vähintään lopun alkua. Kiistattomista eduistaan huolimatta jäsenyys myös avasi protektionistisen talouden koko unionin sisämarkkinoille, romahdutti hinnat ja lisäsi perheyritysten hallinnollista taakkaa.
Muutos sukutilallisesta teolliseksi yrittäjäksi oli monelle liikaa. Ne, jotka eivät lopettaneet, yrittivät paikata katteitaan tehostamalla eli kasvattamalla tilakokoja, omaksumalla yhä uusia teknologioita ja tekemällä yhä vain enemmän töitä. Velkasummat, joilla investoinnit katettiin, kasvoivat nekin yhä. Tuista tuli tiloille elinehto.
Analogia siihen, mitä Suomen valtio tekee tällä hetkellä kansainvälisessä mittakaavassa, on liiankin ilmeinen.
Maaseudulle pitää pumpata tukea, koska resurssit on imetty kasvukeskuksiin, niin raaka-aineet kuin nuoretkin. Tätä perusmekanismia voi vastustaa ehkä korkeintaan Norja hetken öljyrahoillaan, mutta luonnonvakiokaan se ei ole. Suurissa yhteiskunnallisissa murroskohdissa, minkä keskellä parhaillaan eletään, virta voi kääntyä joskus toiseenkin suuntaan.
Yhtä kaikki: kaiken takana on velka, aina.
Luonnon hinta
Eikö loogisinta olisi maksaa alkutuotannosta sen verran, että sen lähteillä tullaan toimeen? Onko perusongelma sittenkin se, että alkutuotanto on hinnoiteltu alakanttiin? Jos ilmastonmuutos ja luonnon epävakautuminen ovat historian katastrofaalisin markkinahäiriö, eikö se tarkoita juuri sitä?
Mutta kalliista raaka-aineesta seuraa kaupan katteiden lasku ja hintojen nousu. Ja kun ruoka kallistuu, on kaupunkien matala- ja keskipalkkaisten työntekijöiden yhä vaikeampaa asua siellä, missä työpaikat ovat. Ja kun osaavasta työvoimasta tulee pula, peruspalvelut alkavat sakata, päiväkodit ja bussiliikenne. Työntekijöitä on houkuteltava paremmilla palkoilla ja niin edelleen.
Siispä valtavirtataloustiede kannattaa luovaa tuhoa, mikä tyhjentää rajaseudut, kärjistää hyvinvointieroja ja synnyttää katkeruutta. Nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa valtiovetoinen ajattelu on vahvistunut, mutta valtion kirstu tyhjentynyt. Ja tyhjentyyhän se, kun globalisaatio vie työpaikat kaupungeistakin.
Yritysten ja sijoittajien luottamuksen merkitys taloudelle tunnistetaan, kansalaisten ei.
Kohtuutalouden kannattajat huomauttavat, että molemmat suuntaukset perustuvat ajatukselle ikuisesta talouskasvusta, siis tällä tietoa mahdottomuudelle, ja siksi kannattaisi pikimmiten opetella tyytymään. Suurelle osalle kansasta rauhallisempi elämänmeno sopisi luultavasti erinomaisesti.
Mallia on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa sellaisenaan globaalissa maailmassa ilman, että valtio tekee itsestään geopoliittisen lilliputin ja tulee vähintään taloudellisesti syödyksi. Muut sanelisivat ehdot.
Taiwanin ratkaisu oli tehdä itsestään korvaamaton, mutta suomalaiset eivät halua taiwanilaista työelämää eivätkä luultavasti haluaisi taiwanilaisetkaan.
Googlen datakeskus tuskin tekee Suomesta korvaamatonta Yhdysvalloille.
Joku, joka hoitaa
Suomen menestystä on pitkälti selittänyt keskinäinen luottamus. Se nopeuttaa ja helpottaa asioiden hoitamista. Yritysten ja sijoittajien luottamuksen merkitys taloudelle tunnistetaan yhä, kansalaisten kaikesta päätellen ei.
Luottamus synnytettiin käsittämättömän nopeasti siihen nähden, että vielä satakunta vuotta sitten kansa oli verisesti jakautunut ja alle satakunta vuotta sitten kirjaimellisesti poterossa, silloin jo sentään samassa. Keinot olivat ne tutut, verrattain tasainen tulonjako, laadukas peruskoulu ja muut julkiset palvelut. Tasa-arvo. Hyvinvointivaltion tarina, kyllästymiseen asti toistettu.
Yritysten ja sijoittajien luottamuksen merkitys taloudelle tunnistetaan, kansalaisten ei.
Se 1970- ja 1980-lukujen Suomi, jota usein syystäkin kaivataan, eli demografista kultakautta, jota ei sellaisenaan voi toistaa. Vanhuksia ei ollut vielä valtavasti, mutta vaikka naiset tekivät uraa miesten lailla, lapsia syntyi vielä tarpeeksi. Bruttokansantuote kasvoi kohisten suurelta osin naisten työssäkäynnin ansiosta, ja koulutetut äidit pitivät huolen myös lastensa koulutuksesta.
Kukaan ei vain ottanut huomioon, että väestö vanhenee. Oletettiin, että sen lisäksi, että naiset kouluttautuvat pitkälle ja tekevät uraa, he myös synnyttävät lapsia entiseen malliin.
Nykyinen pattitilanne on syntynyt sille oletukselle, että naiset kantavat tämän kaksoistaakan mukisematta. Nyt, kun väestöpyramidi on katollaan ja kirstun pohja hääämöttää, naisten oletetaan hoitavan vielä vanhuksetkin.
Muistettakoon myös, että suuret ikäluokat muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin siksi, ettei maaseutu enää kaikkia elättänyt. Muitakin syitä oli, ja tulee olemaan aina.
Huomenna syntyvät vauvat eivät niin ikään ratkaise tämän päivän rakennemuutosongelmia. Maahanmuuttoakin on sen kuin vaikeutettu.
Ennakkotapaus
Suomi ei ole Norja, joka voi rahoittaa koko Norja asutuksi -politiikkaa satumaisista luonnonvaroistaan – paitsi että tavallaan on, tai voisi olla.
Suomi on Euroopan maista ainoa, jossa louhitaan esimerkiksi kobolttia ja kromia. Muualtakin löytyy, mutta kaivostoimintaa ei, sillä kaikki eivät kelpuuta kaivoksia takapihoilleen. Jos EU haluaa tosissaan katkaista Kiina-riippuvuutensa, neuvotteluasema unionin sisällä on varsin vahva. Kriittisten mineraalien ja malmien tarve yhteiskunnan sähköistämisessä on lähes pohjaton.
Pattitilanne on syntynyt oletukselle, että naiset kantavat kaksoistaakan mukisematta.
On vain yksi pieni mutta. Rikkaimmat esiintymät sijaitsevat usein luonnonsuojelualueilla, sillä samat prosessit, joissa malmit ja mineraalit muodostuvat, luovat olosuhteet myös monipuoliselle luonnolle.
Vaikkapa sellaisille kuin Viiankiaapa, jonka EU on nimennyt yhdeksi strategisista kohteistaan. Se on myös ennakkotapaus. Jos kansainvälinen jättiyhtiö saa luvan rakentaa Sakatin kaivoksen sen alle, ovi on auki muillekin.
EU-lainsäädäntöä on siihen suuntaan jo rukattu, ja hallitus teki laista vielä väljemmän kuin direktiivi edellytti.
Tilanne on siis se, että valtion alueela on jotain sekä harvinaista että välttämätöntä – eikä vain, mitä tulee akkuraaka-aineisiin.
Jostain syystä siitä halutaan kuitenkin hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti ja halvalla. Eihän sitä tiedä, jos kriittiset resurssit eivät huomenna muille enää kelpaakaan, eivätkä vähemmän rikkaat malmiot kiinnostakaan ketään.
Ja mitäs sitten tehdään, jos kukaan ei koskaan perustakaan kaivosta luonnonsuojelualueelle.
Ehkä jotain puusta.
uutiskirje 
