Poliittinen polarisoituminen on pirullinen ongelma. Sen purkaminen vaatisi kaikilta vastaantuloa, mutta kukaan ei koe, että sellaiseen olisi varaa. Dialogiyritykset nähdään helposti rivistä lipeämisenä.
Ei kannattaisi. Sisältöjen, yleisöjen ja keskustelujen polarisoituminen hapertaa kaikkia demokratialle elintärkeitä rakenteita ja instituutioita. Ensimmäisenä tuhoutuu järkevä keskustelu, perässä seuraa kaikki muu.
Jos julkisessa keskustelussa käy mahdottomaksi käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kun yksien mielestä koko kysymystä ei saisi kysyä ja toisten mielestä kaikki siitä väärää mieltä olevat pitäisi viedä saunan taakse, meillä on yksi iso ongelma lisää entisten päälle.
Tai pikemminkin: meillä on ongelma, jonka vuoksi emme kykene vastaamaan kaikkiin näihin muihin ongelmiin.
Demokratia on olemuksellisesti ristiriitainen.
Ongelma ei tietenkään ole se, että asioita katsotaan ja painotetaan eri näkökulmista, mikä on suorastaan edellytys demokratialle. Radikaalit mielipiteet eivät ole ongelma, maltilliset eivät ole ongelma. Liberaalit mielipiteet eivät ole ongelma, konservatiiviset eivät ole ongelma. Yksimielisyys on ihanne vain totalitarismissa.
Mutta se on ongelma, jos ei edes alkeellisimmistakaan tosiasioista päästä yhteisymmärrykseen. Lahkolaisuus ja yksisilmäisyys ovat ongelmia. Huterat perustelut ovat ongelma.
Demokratia on olemuksellisesti ristiriitainen ja moniääninen, mutta kovin montaa toisensa poissulkevaa todellisuuskäsitystä sen sisällä ei mahdu elämään rinnakkain.
Silloin tulee politiikanteostakin linjatonta ja tempoilevaa, kun hallitukset pyrkivät lähinnä romuttamaan edellisten saavutukset, eikä mitään voi valtiotasolla suunnitella neljää vuotta pidemmälle.
Vähän kuten ilmastotavoitteille uhkaa käydä. Ikään kuin epävakautta ja tärkeiden asioiden kanssa jahkailua ei olisi tässä ajassa kylliksi jo ilmankin.
Polarisaatio on teknojättien kiihdyttämää.
Luulemme ehkä valinneemme mielipiteemme itse, mutta ideologinen polarisaatio on ennen kaikkea teknojättien algoritmien kiihdyttämää. Me olemme vain kauppatavaraa.
Näin huomiotalouden aikana polarisaation ja journalismin logiikoissa on paljon yhteistä niissäkin. Vastakkainasettelut, tunteet ja reaktiot myyvät.
Faktat ja niiden puntarointi myyvät vähän huonommin.
Tasokkaassa julkisessa keskustelussa huomioitaisiin vastapuolen parhaat argumentit, eikä jätettäisi niitä systemaattisesti huomiotta. Tällaista uskallusta yhteiskunnallisessa keskustelussa näkee enää aniharvoin.
Tunteet jyräävät, ja oikeassaolon varmuus on koukuttava tunne kenelle hyvänsä.
Kuka puolustaisi tilaa joko–tain välissä?
Missä on enää tilaa olla epävarma, pohtia perusteellisesti tai jopa vaihtaa mieltään uuden tiedon tai paremman argumentin valossa? Missä etsiä pienintä yhteistä nimittäjää erimielisten kanssa? Kuka puolustaisi tilaa joko–tain välissä?
Se on kuitenkin alue, jolla kaikki yhteistyö tehdään ja aikamme suuriin haasteisiin vastataan.
Joko–tain välistä tilaa puolustaakseen ei tarvitse ryhtyä pöhkösentristiksi, joka uskoo totuuden löytyvän aina tiukasti puolestavälistä mitä tahansa kaksinapaisuutta. Sellainen kertoo vain laiskasta ajattelusta ja oman moraalisen kompassin puutteesta.
Tarvitsee vain kuunnella rauhassa, ajatella rauhassa, puhua harkiten ja suhtautua lajitovereihin ensisijaisesti inhimillisinä ihmisinä, toissijaisesti poliittisina vastustajina.
Helpommin sanottu kuin tehty.
lehti 