Internetin vapaus puntarissa

Journalisti, tietokirjailija Hanna Nikkanen (s. 1981) kertoo Verkko ja vapaus -kirjansa aluksi, kuinka hänen oma suhtautumisensa internetiin on heilahdellut laidasta laitaan. Internetin mahdollistama globaalien kansalaisliikkeiden kukoistus innosti häntä ensin suuresti. Kääntöpuolet alkoivat kuitenkin tulla vähitellen esiin: perinteiset organisaatiotaidot unohtuivat lyhytjänteisen klikkausaktivismin myötä, sensuuri ja valvonta lisääntyivät, Facebook- ja Twitter-vallankumoukset kääntyivät tekijöitään vastaan Valko-Venäjällä, Moldovassa ja Iranissa…

Erityinen järkytys Nikkaselle oli hänen entisen oppilaansa, köyhässä guatemalalaiskylässä asuneen Catalina Mucú Maasin murha. Digitaalisen teknologian hallinneesta koulutetusta parikymppisestä naisesta oli tullut kyläyhteisönsä äänitorvi, joka piti yhteyksiä esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöihin. Maakonfliktin riivaamalla alueella jotkut näkivät hänet uhkana, ja luoti oli sittenkin koodia vahvempi. Nikkanen on omistanut Verkon ja vapauden surmatulle ystävälleen.

Innostuksen ja pettymyksen kautta Nikkanen on päätynyt monisävyiseen kuvaan verkon ja vapauden suhteesta. Ratkaisevaksi kysymykseksi kirjassa nousee, miten ja keiden ehdoilla nettimaailmaa käytetään ja säädellään.

Kansannousujen ja kontrollin väline

Arabikevään kansannousuissa Nikkanen näkee internetillä keskeisen roolin. Kapinamieliala on levinnyt etenkin viranomaisten julmuuksista todistavien kuvien ja videoiden mukana.

Nikkanen muistuttaa kuitenkin, että pelkkä nettiaktivismi ei riitä. Kun Egyptin Hosni Mubarakin hallinto internet- ja mobiiliaktivismin pelossaan katkaisi kännykkä- ja internetyhteydet, kansa lähti laitteidensa äärestä kaduille – ja jäi sinne yhteyksien palattuakin. Juuri tämä oli yksi kansannousun käännekohta. Mubarak oli tehnyt virhearvion, ja katuaktivismi oli sittenkin nettiaktivismia tehokkaampaa.

Diktatuurihallitukset käyttävät uutta teknologiaa kansalaisten kontrollointiin ja sensuuriin. Nikkanen käy läpi, kuinka länsimaiset yhtiöt ovat myyneet niille valvontateknologiaa.

Sähköisiä valvontamahdollisuuksia tehostettiin länsimaissa – ja siten myös muualla – erityisesti syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen. Sama vaihde on jäänyt päälle, vaikka terrorisminvastainen sota on Nikkasen sanoin jo ”vähän passé” ja huolena ovat ennemminkin demokratialiikkeitä nujertavat autoritääriset hallitukset.

Vallanpitäjät urkkivat kuitenkin kriittisiä aktivisteja muuallakin kuin diktatuureissa. Tämän on joutunut kokemaan kirjassa haastateltu islantilainen kansanedustaja Birgitta Jónsdóttir. WikiLeaksin tietovuotojen lähteeksi epäillyn Bradley Manningin oikeudenkäynnin yhteydessä Yhdysvaltain oikeusministeriö vaati sosiaalisen median palveluilta pääsyä myös WikiLeaksin kanssa yhteistyötä tehneen Jónsdóttirin yksityisviesteihin ja muihin käyttäjätietoihin. Twitter ryhtyi käräjöimään vaatimusta vastaan, mutta hävisi ja joutui luovuttamaan tiedot.

Yleensä suuret verkkofirmat ovat kuuliaisia viranomaisia kohtaan ja varovaisia julkaisemaan arkaluontoista materiaalia. Yhtenä ongelmana alalla on keskittyminen: samaan aikaan, kun olemme alkaneet toimia verkossa yhä enemmän, keskivertokäyttäjän kohtaamien verkkopalveluyritysten määrä on vähentynyt.

Islanti edelläkävijänä

Positiiviseen vaakakuppiin nettimaailman kehityksessä Nikkanen asettaa tietovuodot. Hän näkee etuna erityisesti nykyteknologian mahdollistaman vuotojen massiivisuuden, koska tällöin huomio kiinnittyy rakenteisiin pelkkien yksittäistapausten sijasta. Tutkivan journalismin resurssit vähenevät, mistä Nikkanenkin on huolissaan, mutta vastaavaa työtä tekevät yhä enemmän aktivistit, kuten Suomessa viime vuosina sikatilojen kuvaajat.

Nikkanen hahmottelee Suomelle nykyistä edistyksellisempää tietoyhteiskuntapolitiikkaa, jossa kansalaisten tiedonsaantioikeuksia verkossa parannettaisiin, viranomaisten ja yritysten keräämien tietokantojen käyttöä rajattaisiin ja valvottaisiin ja kansainvälisillä areenoilla puolustettaisiin ihmisoikeuksia ja demokratiaa verkkoteknologian kansainvälisistä säännöistä päätettäessä. Yhdeksi esikuvaksi hän nostaa Islannin, josta ollaan lakiuudistuksin tekemässä vapaan, kriittisen tiedonvälityksen turvasatamaa.

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon viime vuonna voittanut Nikkanen kirjoittaa tälläkin kertaa painavaa asiaa leppoisalla ja lukijaystävällisellä tyylillä.

Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus. Into Kustannus 2012, 190 sivua.