Jyrki Heinon kaksi vuotta sitten ilmestynyt esikoisdekkari Kellari oli alan iloisin kotimainen yllätys moneen vuoteen. Turkulainen biokemian professori sai luutnantti Wennehielmin tutkimuksista kertovassa kirjassaan 1700-luvun Turun tuoksumaan ja tuntumaan. Murhamysteerikin oli taiten rakennettu.
Nyt ilmestynyt Kello todistaa, ettei kyseessä ollut onnenkantamoinen. Heino on mahdottoman taitava menneen ajan kuvaaja on kyse sitten ihmisistä, aikakauden aatteista tai siitä, miltä Suomi tuntui 1790-luvulla. Sen lisäksi hänen rikostarinansa ovat uskottavia ja hyvin rakennettuja.
Kello käynnistyy kohtauksella Mikkelissä Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa vuonna 1789. Jotain kohtalokasta tapahtuu haavoittuneelle majuri Swanstrålelle. Mitä? Sen saa luutnantti Wennehielm yhdessä kaupunginviskaali Appengrenin kanssa selvitettäväkseen seitsemän vuotta myöhemmin.
Kansi ja kirjan taitto ovat kuin koruja.
Kellarissa pysyttiin tiukasti Turussa ja sen lähiympäristössä. Kustaa III:n ja Katariina II:n sodan jälkimainingit vievät Wennehielmin ja Appengrenin raskaalle matkalle myös Hämeeseen ja Savoon, Wennehielmin lisäksi loistokkaaseen Pietariin.
Jyrki Heino kertoo nautittavasti ajan suurvaltapolitiikasta ja siihen liittyneistä salaliitoista unohtamatta niissä jauhautuneita krenatöörejä ja siviilejä. Rivimies on aina tykinruokaa, elettiinpä mitä aikakautta tahansa.
Neljännessä luvussa Wennehielm saakin nähdä, ”kuinka perin pohjin sota tuhoaa epäonnisia ja kuinka innostavia taistelut voivat jälkikäteen olla, jos niiden veristä todellisuutta ei itse ole tarvinnut kokea.
Heinon tavassa kirjoittaa on juuri tällaisia teräviä huomioita siitä, että jotkut asiat pysyvät vuosisadasta toiseen.
”Kun tarpeeksi moni nielee valheen, se muuttuu totuudeksi”, filosofoi Wennehielm.
1700-luvun Turusta Heino kirjoittaa, että ”tässä kaupungissa vain harva kunnioitti vanhoja rakennuksia. Siitä huolimatta, että niissä asui menneiden sukupolvien henki, vuosisatojen takaa kumpuava varmuus elämän jatkumisesta, ja tunnelma, joka erottaa vanhat kaupungit äskettäin rakennetuista.
Piikki osuu varmasti myös 200 vuotta myöhempiin päättäjiin.
Sodassa kadonneen majuri Swanstrålen mukana on kadonnut myös jotain olennaista tietoa ”taannoisen sodan” taustoista. Sitä jäljittävät palkkamurhaajat ja erilaiset salaiset asiamiehet. Onpa Wennehielminkin esimies Tukholmassa sijaitsevan salaisen viraston päällikkö. Swanstrålen päiväkirjojen etsintä vie Wennehielmin ja salaperäisen miesjoukon Hyrsylän kartanoon, missä Heino kuvaa kiehtovasti alkemistien yritystä luoda kultaa.
Mikä oli majuri Swanstrålea kohdannut rikos vai oliko rikosta edes olemassa? Kenen tai keiden asialla sodan salaiset asiamiehet liikkuivat? Näistä Heino pitää lukijan otteessaan aivan viimeisille sivuille asti.
Poikkeuksellisen omaperäisen ja laadukkaan kotimaisen rikosromaanin täydentää äärimmäisen tyylikäs ulkoasu, josta vastaa Anders Carpelan. Kansi ja kirjan taitto ovat kuin koruja, jotka osaltaan syventävät lukijan tunnetta aikamatkasta.
Näin joka suhteessa huolelliselle työlle luulisi olevan myös isot vientimarkkinat.
Jyrki Heino: Kello. Schildts & Söderströms 2014. 298 sivua.
lehti 