Kun toisen maailmansodan jälkeen korkeimpia natsijohtajia tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä, niin joukossa ei ollut yhtään naista. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen käsitykseen, että Saksan naiset olivat kaikesta pahasta tietämättömiä kotirouvia, jotka eivät millään tavalla osallistuneet holokaustiin.
Yhdysvalloissa ja Saksassa työskentelevä historian professori Wendy Lower murskaa tämän käsityksen arkistolähteisiin ja haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessaan Hitlerin raivottaret. Suuret joukot naisia oli mukana natsien tuhoamiskoneistossa, joka teki suurimmat rikoksensa Saksan idästä valloittamilla alueilla. Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Baltian maissa juutalaisviha kehittyi äärimmäisyyksiinsä.
Naiset olivat mukana idässä yleensä tukitehtävissä, kuten sairaanhoitajina, sihteereinä, opettajina ja upseerien puolisoina, mutta tuhannet naiset olivat myös keskitysleirien vartioina ja Gestapossa. Adolf Hitlerin ”juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua”, holokaustia toteuttamassa oli Lowerin arvion ainakin puoli miljoonaa saksalaista naista.
Vain 26 saksalaista naista sai kuolemantuomion sotien aikana tekemistään rikoksista.
Heillä oli tutkijan mukaan tärkeä rooli miljoonien juutalaisten ja muiden kansallisuuksien joukkotuhossa. Osa idän naisista oli toki myötäileviä sivustakatsojia, mutta lukuisat osallistuivat myös murhiin ja ryöstöihin. Naisten aseina olivat myrkkyruiskut, pistoolit ja ruoskat. Teloituskäskyt olivat usein naisten kirjoittamia.
Lapsen pää murskattiin
Eräs Lowerin tarkemmin kuvaava natsinaaras nautti kun, sai ottaa juutalaislasta jaloista kiinni ja murskata tämän pään geton kivimuuriin. Naiset saattoivat hetkessä vaihtaa roolia lempeästä äidistä ja alistuvasta SS-upseerin lapsentekokoneeksi tarkoitetusta vaimosta raakalaiseksi, Lower toteaa.
Tutkija esittelee kirjassaan tarkemmin kuvin ja sanoin lukuisia edustavia ”Hitlerin raivottaria” ja kertoo yksityiskohtaisesti heidän hirmuteoistaan. Esimerkiksi edellä mainittu lapsen pään murskaaja oli Ukrainassa toiminut sihteeri Johanna Altvater, jonka tyylistä vielä toinen näyte:
”Altvater ilmestyi verilöylyn aikaan rakennukseen, joka toimi tilapäisenä sairaalana. Hän tunkeutui kolmannessa kerroksessa olleelle lasten osastolle ja kulki vuoteelta toiselle jokaista lasta tarkastellen. Sitten hän seisahtui, poimi yhden lapsen, vei tämän parvekkeelle ja heitti ulos jalkakäytävälle. Vanhempia lapsia hän tuuppi parvekkeelle ja tönäisi heidät kaiteen yli.”
Osa lapsista kuoli, osa loukkaantui vaikeasti.
Vastaavia näytteitä saksalaisten naisten toiminnasta Lowerilla on runsaasti tarjolla. Joukossa mellastaa seurapiirirouvakin. Tutkija huomauttaa, että aktiivinen temmeltäminen valloitetuilla alueella avasi naisille myös tien sosiaaliseen nousuun.
Sodan jälkeen joitakin erityisen raakoja lääketieteellisissä laitoksissa ja keskitysleirien vartijoina toimineita naisia tuomittiin Saksassa ja Itävallassa. Nämä oikeudenkäynnit herättivät aikoinaan suurta huomiota ja tutkijan mukaan ne jättivät varjoonsa naisten massamaiseen osallistumiseen holokaustiin.
Kymmenen vuoden kuluessa vain 26 saksalaista naista sai kuolemantuomion sotien aikana tekemistään rikoksista.
Hitler valtaan naisten äänillä?
Kolmannessa valtakunnassa naiset eivät voineet päästä korkeimmille poliittisille johtopaikoille, eivätkä se saaneet toimia myöskään esimerkiksi tuomareina. Melko yleinen käsitys on kuitenkin se, että Hitler yleensäkin pääsi valtaan juuri siksi, että Saksan naiset olivat häneen niin ihastuneita.
Professori Lower torjuu kuitenkin tämänkin näkemyksen:
”Vaikka saksalaiset naiset olivatkin natsiliikkeen aktiivisia kannattajia, heitä ei voi syyttää siitä, että he olisivat varsinaisesti äänestäneet Hitlerin valtaan.”
Tutkija perustelee: ”Hitleriä ei valittu demokraattisesti; hänet nimitti kansleriksi pikemminkin joukko yläluokkaisia vanhoja miehiä, jotka kuvittelivat voivansa käyttää nuorekasta nousukasta hyväkseen murskatakseen vasemmiston ja palauttaakseen konservatiivit valtaan.”
Kirjansa lopulla Lower pyrkii selvittelemään, miksi naiset tappoivat ja mitä murhaajille sitten tapahtui. Tutkijan mukaan nainen on valmis toteuttamaan joukkotuhoa siinä missä mieskin, kun olosuhteet ovat otolliset.
Suurimmalle osalle rikoksiin osallistuneista naisista ei tapahtunut yhtään mitään. Hei saivat jatkaa entistä elämäänsä. Esimerkiksi SS ja Gestapo julistettiin rikolliseksi järjestöksi, mutta samalla päätettiin, että niissä palvelleita naisia ei asetettaisi syytteeseen.
Holokaustissa mukana olleet naiset pyrkivät unohtamaan sodan aikaisen elämänsä. Eikä monikaan heistä suostunut siitä puhumaan. Tutkija nostaa esiin erään rikoksiin syyllistyneiden kommentin: ”Mitä me olisimme voineet tehdä.”
Kirjasta löytyy myös tällainen huomio:
”Naisten väkivaltaisuuden kasvu Kolmannessa valtakunnassa kietoutuu yhteen seksuaalisen vallankumouksen kanssa, jossa koeteltiin avioliiton, lisääntymisen, lastenkasvatuksen, feminiinisyyden ja mielihyvän rajoja ja määritelmiä.”
Wendy Lowerin kirja herättää kysymyksiä, mutta se avaa joka tapauksessa vähemmän tunnetun näkökulman tapahtumiin, jotka on syytä muistaa varsinkin nyt, kun Ukrainassa verisen konfliktin taustalla kummittelevat myös toisen maailmansodan haamut.
Wendy Lower: Hitlerin raivottaret, Saksalaisnaisia natsien kuolemankentillä, Atena, 296 s.
uutiskirje 