Viime viikolla New Yorkissa järjestettiin suurelle yleisölle suunnattu World Science Festival, jota voi seurata internetin välityksellä mistä tahansa maailman kolkasta. En ollut aiemmin noteerannut tätä tapahtumaa, mutta sitten somessa tuli vastaan kuvaus eräästä paneelista.
Paneeli käsitteli kosmologian suurimpia kysymyksiä (Pondering the Imponderables: The Biggest Questions of Cosmology – löytyy YouTubesta) ja siinä esiintyi viisi miestä ja yksi nainen. Ei siis mikään miespaneeli, hienoa sinänsä. On aina ilo nähdä, että asiantuntevat naiset pääsevät esille, sillä se ei ole itsestään selvää, kuten lähes kahdesta tuhannesta ”Congrats, you have an all male panel!” tumblr-sivulle lähetetystä ilmiannosta voi päätellä.
Eräs matemaatikko laski, että edes melkoisen miesvaltaisella alalla pelkästään miehistä koostuvien paneelien toteutuminen sattumanvaraisesti on äärimmäisen epätodennäköistä. Toisin sanoen, se että miespaneeleja on valtava määrä, kertoo seksismistä. Siitä, että vain miesten osaamista pidetään monella alalla arvossa.
Hyvin toimeentulevat ihmiset selittävät, mitä köyhyys on, miten siihen pitäisi suhtautua ja miten siitä pitäisi selvitä.
Miesselittäminen on toinen seksismin ilmentymä, joka pitää karsia ennen kun muiden kuin valkoisten miesten osaaminen ja asiantuntijuus tulevat aivan oikeasti vakavasti otetuiksi. Mainittu kosmologiapaneeli tarjoaa malliesimerkin miesselittämisestä.
Kun paneelikeskustelua oli kulunut noin tunti, miesmoderaattori antaa puheenvuoron paneelin ainoalle naiselle, huomauttaen, että tämä ei ole juurikaan saanut puheenvuoroa. Moderaattori kysyy naiselta pitkällisen kysymyksen, jossa itse selittää tämän teoriaa. Kun panelisti itse saa puheenvuoron, moderaattori hetken kuluttua keskeyttää hänet ja jälleen selittää hänen teoriansa hänelle. Saman tapahtuessa kolmannen kerran ääni yleisöstä huutaa turhautuneena ”anna hänen puhua, kiitos!”.
Totta kai moderaattorin tehtävänä on kysyä panelisteilta tarkentavia kysymyksiä. Jos panelistit puhuvat liian monimutkaisesti, hän voi myös avata teemoja helpommin ymmärrettäväksi, onhan kyseessä laajalle yleisölle suunnattu tiedettä popularisoiva tapahtuma.
Siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Samainen moderaattori ei selittänyt miespanelistien puolesta heidän teorioitaan.
Tehdäänpä samalla pari asiaa selväksi: kaikki miehet eivät miesselitä, ja aina kun mies selittää ei ole kyse miesselittämisestä.
Miesselittäminen eli mansplaining juontaa juurensa Rebecca Solnitin kirjoittamaan esseeseen Men explain things to me. Solnit kuvaa, kuinka oli bileissä tavannut miehen, joka oli lukemansa kirja-arvion pohjalta alkanut selittää Solnitille kesän tärkeimmästä kirjasta ja sen aihepiiristä.
Solnit oli hetken kuunneltuaan yrittänyt kertoa miehelle itse kirjoittaneensa kyseisen kirjan. Tämä fakta ei ollut kuitenkaan mitenkään pysäyttänyt kyseistä miestä, tai saanut häntä kysymään keskustelukumppaninsa näkemyksiä asiasta. Sen kun oli jatkanut selittämistään, selvästi uskoen tietävänsä aiheesta enemmän kuin puheena olleen kirjan kirjoittanut nainen, joka edessään seisoi.
Miesselittäminen on siis joillekin miehille tyypillinen tapa pokkana selittää asioita, joista kuulijalla saattaa olla aivan yhtä paljon tai jopa enemmän tietoa ja ymmärrystä. Miesselittäjä ei kuitenkaan kuuntele tai noteeraa kuulijansa asiantuntijuutta vaan esiintyy kuin itse olisi asian paras tietäjä.
Vastaavia selittämisen (eli splainaamisen) muotoja on muitakin. Kaikille selittämisen muodoille yhteistä on valtahierarkia. Joku selittää etuoikeutetusta positiosta käsin, miten asiat oikein menee.
Räikeimmillään kyse on siitä, että etuoikeutettu henkilö selittää sellaista ilmiötä, josta selityksen kohteeksi joutuvalla on omakohtaista kokemusta ja asiantuntemusta. Esimerkiksi whitesplaining ja richsplaining, valkoselittäminen ja vaurausselittäminen, ovat usein nähtyjä julkisessakin keskustelussa.
Valkoiset ihmiset selittävät yli ja ohi rodullistettujen ihmisten, mitä rasismi oikein on. Hyvin toimeentulevat ihmiset selittävät, mitä köyhyys on, miten siihen pitäisi suhtautua ja miten siitä pitäisi selvitä.
Nämä erilaiset etuoikeusselittämisen muodot kulkevat usein käsi kädessä oman kokemuksen universalisoinnin kanssa. Koska minä en ole nähnyt jotain, sitä ei ole olemassa. Tai koska omalla kohdallani joku asia toimii tietyllä tavalla, toimii se varmasti kaikille.
Valkoinen ihminen selittämässä, kuinka kukaan ei ole koskaan nähnyt poliisin käyttäytyvän rasistisesti. Hyvin toimeentuleva antamassa köyhille säästövinkkejä, kuten ”jätä se latte kahvilassa juomatta” ja ”tee se kotona”. Mies selittämässä, kuinka ei ole koskaan nähnyt lääppimistä, joten seksuaalista häirintää ei tapahdu. Cis-sukupuoliset selittämässä, miten heillä ei ole tarvetta sukupuolen moninaisuutta kuvaavalle käsitteistölle.
Joskus, oman kokemuksen universalisoinnin sijaan, etuoikeusselittäjä saattaa vedota myös jonkun vähemmistöön kuuluvan ystävänsä kokemukseen kumotakseen vastaväitteet, joita selittämisen kohteeksi joutuneella mahdollisesti on.
Miesselittäjä vetoaa jonkun naisen kokemukseen. Onhan naisen kokemus ja kertoma relevanttia ainoastaan silloin kun miesselittäjä on sen hyväksynyt. Valkoselittäjä kertoo yhden ei-valkoisen ystävänsä sanoneen, että tämä rasistinen vitsi nyt on ihan ok, niin siksi voin tätä edelleen kertoa. Tai heteroselittäjä selittää, että paras ystäväni on homo, kyllä minä tiedän miten nämä asiat ovat.
Etuoikeusselittämisen muodot ovat aidon keskustelun ja kohtaamisen este ja pönkittävät valta-asetelmia. Jos epäilet etuoikeusselittäväsi, pysähdy, vedä henkeä ja keskity kuuntelemaan. Anna hänen puhua.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
lehti 