Aivan toisen maailmansodan kynnyksellä, kesällä 1939, englantilainen kirjailija Virginia Woolf kutsui puolisoaan Leonardia sisälle kuuntelemaan radiosta Hitlerin ”raakoja ja hulluja höpinöitä”. Sodan uhka tiivistyi päivä päivältä, ja voimaansa puhkuvan natsi-Saksan johtajan sanoja kuunneltiin tarkalla korvalla.
Pihalla puutarhuroiva Leonard vastasi ykskantaan, ettei aio tulla kuuntelemaan puhetta, sillä hänellä on parempaa tekemistä: Hän istutti iiriksiä, joiden hän totesi sitä paitsi tulevan kukoistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun radiossa paasaava valtakunnankansleri on kuollut.
Tuolloinkin Euroopassa elettiin aikaa, jolloin piti valita puolensa. 1930-luvun loppupuolella monet vasemmistolaiset intellektuellit ja myös liberaalidemokratian kannattajat ajattelivat, että nousevaa fasismia voi ja pitää vastustaa. Jollei tarttumalla aseisiin Espanjan sisällissodassa (1936–1939) niin ainakin vahvistamalla oman valtion iskukykyä.
Iiristen istuttaminen suursodan aattona resonoi nykyajassa.
Woolf näki toisin. Hän oli pasifisti, joka vastusti nousevaa fasismia, väkivallan ihannointia ja militarismia. Ristiriitaisen aikalaisvastaanoton saaneessa, piikikkään sodanvastaisessa ja feministisessä kirjassaan Three Guineas (1938) Woolf miettii, miten sota voitaisi estää.
Aikana, joka vaati isänmaallista yksimielisyyttä ja vastapuolen demonisointia, Woolf vastasi sodan ongelmaan odottamattomalla tavalla. Hän osoitti sormellaan kotimaansa Britannian epäkohtia, kuten yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jäykkää hierarkkisuutta ja elitismiä.
Kirjailija ymmärsi, että vihollisessa tunnistettu mentaliteetti kasvaa myös kotoisassa maaperässä. Hän näki, ettei tyranniaa voi ulkoistaa vain demonisoidun ulkoisen vihollisen ongelmaksi.
Woolf tökki niitä, jotka hänen kotimaassaan vaativat naisia pysymään ruodussaan ja miehiä sotaan isänmaallisuuden nimissä. Hän irvi sotilaiden prenikoita, tuomarien peruukkeja ja viittoja, miehisen vallan rituaaleja ylipäänsä. Woolf ei uskonut, että sota loppuisi sotimalla.
Moni aikalainen hermostui ja useat läheisetkin pitivät hänen ajatuksiaan naiiveina, jopa typerinä ja vaarallisina. Vastaanotto kumpusi osin siitäkin, että Woolf kyseenalaisti säälimättä jopa lähipiirinsä etuja.
Tuolloin valmistauduttiin totaaliseen sotaan, jossa osapuolia olivat kaikki ja koko ajan. Vallinneessa ilmapiirissä moraalinen taipumattomuus oli uhka ja toisinajattelijoille käännettiin selkä.
Woolfin puolison lakoninen kieltäytyminen ryhtymästä pelottelun performanssin yleisöksi – hänen kiinnostuksensa puutarhaan Hitlerin puheiden sijaan – hahmottuu vastarintana. Kun istuttaa kauneutta, jonka kukkaan puhkeamista voi joutua odottamaan vuosikausia, ajankohtainen pintakuohu asettuu mittakaavaan.
Iiristen istuttaminen suursodan aattona resonoi nykyajassa. Sotaisina aikoina kauneuden vaaliminen voi vaikuttaa toissijaiselta, mutta sen voi nähdä myös vastarinnan ja paremman maailman siemenenä.
Sitä paitsi Leonard oli oikeassa – iirikset kukkivat edelleen Woolfien museoidun kotitalon Monk’s housen puutarhassa.
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.
uutiskirje 
