En ole luddiitti, mutta…
Näin on kenties varminta aloittaa, jos aikoo arvostella tekoälyhypeä tai nostaa esiin teknologian riskejä. Kun sanan sanoo itse, sitä ei päästä käyttämään lyömäaseena.
Ilmauksen voi heittää myös itseironisesti: olen tällainen luddiitti, kun en halua käyttää tekoälyapuria sähköposteissani ja inhoan jo automaattista tekstinsyöttöäkin.
Luddiittihan on joku, joka vihaa teknologiaa tai ei ymmärrä sitä. Tietämätön tai pelkuri, vähän naurettava kehityksen jarru.
Nimitys juontaa työläisten kapinaliikkeestä 1800-luvun Englannissa. Alkuperäiset luddiitit murtautuivat tehtaisiin ja hajottivat koneita. Nykyihmisestä se voi kuulostaa järjettömältä. Koneethan tehostivat työtä ja vapauttivat ihmisten aikaa. Teollistuminen merkitsi edistystä ja vaurautta.
Mitä koneiden murskaajat oikein halusivat?
Vetoomuksista uhkauksiin
Ensimmäinen mekaaninen kehruukone, kuuluisa Kehruu-Jenny, valmistui vuonna 1764 Lancashiressä. Se herätti tuoreeltaan epäluuloa. Työläiset hajottivat useita vielä puolitekoisia koneita.
Seuraavalla vuosisadalla koneiden murskaaminen yltyi laajaksi ja suunnitelmalliseksi toiminnaksi.
Tekstiiliteollisuudessa modernit innovaatiot olivat vallanneet nopeasti alaa. Leikkuu-, karstaus- ja kutomakoneet tekivät tehokkaammin ja halvemmalla sen, mitä taitavat käsityöläiset ennen omissa pajoissaan ja kutomoissaan.
Perinteisten osaajien sijasta koneita käyttämään palkattiin kouluttamatonta halpatyövoimaa, myös lapsia, jotka tekivät pitkää päivää kurjissa oloissa. Moni käsityöläinen menetti elantonsa.
Joulukuussa 1811 Nottinghamin alueen työnantajat alkoivat saada kirjeitä, jotka oli allekirjoitettu ”kenraali Ludd” tai Robin Hoodiin viitaten ”Ned Luddin toimisto, Sherwoodin metsä”. (Johtohahmo, jolta liike sai nimensä, ei ilmeisesti ollut todellinen henkilö vaan jonkinlainen sisäpiirin vitsi tai legenda.)
Kirjeissä vaadittiin kunnollisia palkkoja, sääntelyä, pätevyysvaatimuksia koneidenkäyttäjille ja laatukriteerejä tuotteille. Vähitellen vetoomukset muuttuivat uhkauksiksi: jos ammattimiehet eivät saisi ruokittua lapsiaan, tehtailijat saisivat kantaa seuraukset.
Niin kävi: kapinalliset järjestäytyivät ja murtautuivat yön pimeydessä tehtaisiin. Vuosina 1811–1813 luddiitit hajottivat tuhansia koneita.
Vastaus oli ankara. Konflikti kärjistyi nopeasti. Teollisuuspomot tukijoukkoineen ampuivat protestoijia, ja eräässä välikohtauksessa kapinalliset tappoivat tehtaanjohtajan.
Työnantajat saivat hallituksen puolelleen. Tuhansia sotilaita lähetettiin tukahduttamaan protesteja. Parlamentti sääti lain, jonka mukaan koneiden rikkomisesta voitiin tuomita kuolemaan. Kymmeniä kapinallisia hirtettiin, kymmeniä joutui vankilaan tai karkotettiin Australiaan.
Pelote tepsi. Parissa vuodessa liike oli nitistetty.
Luddiitit luokkataistelijoina
Aikoina, joina teknologinen kehitys etenee sellaisin harppauksin, että ihmisiä putoaa kyydistä, joku tarttuu lekaan – vaikka sitten symbolisesti.
Kolme vuotta sitten yhdysvaltalainen teknologiatoimittaja ja kirjailija Brian Merchant moukaroi printterin mäsäksi kirjansa Blood in the Machine (2023) julkistamistilaisuudessa. Teko oli kunnianosoitus luddiiteille.
Merchant pyrkii kirjassaan karistamaan nimityksen kielteistä painolastia. Hänen mukaansa luddiitit ymmärsivät teknologiaa oikein hyvin. He näkivät, mitä se teki, ja vastustivat tapaa, jolla sitä käytettiin.
Merchant tarkastelee luddismia kamppailuna työntekijöiden autonomiasta, oikeuksista ja voitonjaosta. Hän peilaa luddiittien perintöä nykyiseen teknologiseen murrokseen ja sen aiheuttamiin jännitteisiin: siihen, miten automaatiolle alistetut Amazonin varastotyöntekijät, alustatalouden syrjäyttämät kokeneet taksikuskit tai esimerkiksi Hollywoodin käsikirjoittajat ovat yrittäneet suojella työtään algoritmien vallalta ja tekoälytauhkalta. Työelämästä on tullut yhä useammille, myös keskiluokkaisille valkokaulustyöläisille, epävarmaa, hahmotonta ja arvaamatonta.
Rinnastus ei ole täysin uusi, eikä ollut mainostemppukaan. Varhaisen digiajan uusluddiitti Kirkpatrick Sale keksi murskata tietokoneen omissa julkkareissaan jo 30 vuotta aiemmin.
Myös Sale yhdisti kirjassaan Rebels Against the Future (1995) luddiitit tietoyhteiskuntakehitykseen, mutta anarkoprimitivistinä ja syväekologina hän meni pidemmälle: vastusti keskittynyttä valtiota ja haikaili paluuta esiteolliseen elämään. Hän katsoi teknologisen kehityksen johtavan kriisiin, koska elonkehä ei kestä jatkuvaa kasvua.
Ekologinen huoli nousi esiin myös psykologi ja aktivisti Chellis Glendinningin vuonna 1990 hahmottelemassa ”uusluddiittien manifestissa”. Se peräsi ihmisen kokoista teknologiaa, joka edistäisi tasa-arvoa ja sopusointua luonnon kanssa. Ennen uuden teknologian käyttöönottoa tuli tarkastella kokonaisvaikutuksia, ei vain välitöntä hyötyä.
Alkuperäisten luddiittien kunnianpalautuksen aloitti kuitenkin jo 1960-luvulla Englannin työväenluokan synnystä kirjoittanut historioitsija E. P. Thompson. Hän piti ylimielisenä jälkipolvien tapaa kuvata luddiitit takapajuisina typeryksinä, jotka pelkäsivät koneita.
Luddiitit vastustivat ennen kaikkea kehittyvää kapitalismia, joka uhkasi heidän työpaikkojaan ja palkkojaan. Se hajotti yhteisöt ja keskitti vallan harvojen käsiin. He ymmärsivät etujensa olevan ristiriidassa tehtaanomistajien etujen kanssa ja puolustivat oikeuksiaan aikana, jolloin ay-liikettä ei ollut ja lakot olivat laittomia.
Edistystä, kovalla hinnalla
Teollinen murros loukkasi myös käsityöläisten moraalia ja yhteisön sääntöjä. Ei tuntunut oikealta, että tehtaanomistaja sai rikastua ajamalla perheitä nälkään. Lisäksi luddiitit vastustivat sen käsityötaidon murenemista, joka oli vuosisatoja ollut ammattikunnalle kunnia-asia.
Koneet olisi voitu hyväksyä, jos tehostumisen hyöty olisi jaettu tasaisesti tai työnsä menettäville olisi kerätty korvauksia esimerkiksi verottamalla konevalmisteisia vaatteita. Yksi ehdotus oli, että koneet otettaisiin käyttöön asteittain, jotta työntekijöillä olisi aikaa sopeutua uusiin ammatteihin.
Vasta kun vaatimuksia ei kuultu eikä valtiovallalta herunut suojelua, leka heilahti.
Luddiitit iskivät niiden työnantajien koneisiin, jotka käyttivät teknologiaa polkeakseen hintoja. He jättivät rauhaan ne, jotka maksoivat kunnon palkkaa ja kohtelivat työntekijöitä reilusti. Koneiden rikkominen oli siis strateginen, joskin epätoivoinen ja epäonninen yritys vaikuttaa.
Jälkeenpäin vallanpitäjät tietoisesti rakensivat kapinallisista tarinaa vaarallisina, harhaanjohdettuina hölmöinä, Brian Merchant kirjoittaa. Siten heitä ei tarvinnut kuulla ja heidät voitiin surutta syrjäyttää.
Ja niin luddiitti vakiintui haukkumasanaksi ja kritiikin hiljentämisen välineeksi.
Kapinoineet työläiset jäivät historian häviäjiksi. Vain muutamassa vuosikymmenessä kutojien ammattikunta kutistui murto-osaan.
Teollistuminen vauhditti taloudellista kasvua. Se on ajan myötä mahdollistanut ennennäkemättömän vaurauden ja hyvinvoinnin miljardeille ihmisille – ympäristön kustannuksella.
Massatuotanto toi edulliset arkivaatteet kaikkien saataville, mutta luddiitit olivat oikeassa siinä, että laatu kärsi. Nyt edistys on edistynyt niin, että hukumme halpaan ultrapikamuotiin, joka perustuu pitkälti luonnon ja työvoiman riistoon.
Luddiitit olivat oikeassa siinä, että laatu kärsi.
Ei mikään luonnonvoima
Ristiriitaiset asiat ovat yhtä aikaa totta. Teknologisiin pyrähdyksiin liittyy sekä mahdollisuuksia että uhkia. Ne mullistavat yhteiskunnan eri osa-alueita, luovat kasvua ja uusia toimialoja, mutta pyyhkivät samalla jotain mennessään. Jotkut voittavat, toiset häviävät.
Ennusteet siitä, paljonko ja mitä töitä tekoäly tulevina vuosina vie, vaihtelevat. Osa on valistuneita arvauksia, osa hatusta vedettyjä, osa markkinointipuhetta. Luvatuista tehokkuushyödyistä paljon on toistaiseksi toteutumatta. Yhtä kaikki työpaikkoja katoaa jo, sekä oikeasti tekoälyn takia että sen varjolla.
Huoli ainakin kasvaa. Ammattiliitto Pron tuoreimmassa jäsenkyselyssä joka kolmas toimihenkilö arvioi nykyisten työtehtäviensä olevan korvattavissa tekoälyllä kymmenessä vuodessa.
Suurin riski on, että hyödyt jakautuvat jälleen epätasaisesti, kirjoitti Illinoisin yliopiston Chicagon kampuksen rehtori Marie Lynn Miranda Science-lehdessä huhtikuussa. Murroksissa mahdollisuudet keskittyvät niille, joilla on pääomia, osaamista ja verkostoja. Kokonaiset yhteisöt ja ihmisryhmät saattavat pudota kyydistä.
Se ei ole väistämätöntä, hän kirjoittaa. Ongelmana vain on teknologian leviämisen ennennäkemätön vauhti. Meillä olisi nyt mahdollisuus onnistua paremmin kuin aiemmissa teknologisissa vallankumouksissa, mutta jos asioihin halutaan tietoisesti vaikuttaa, aikaikkuna on kapea.
Tekoälyn vyöry työelämään ja arkeen esitetään usein vääjäämättömänä. Uusia työkaluja vain tipahtaa taivaasta, pyytämättä ja yllätyksenä. Ota tai jätä. Sopeudu tai kuole.
Tekoälyn vyöry työelämään ja arkeen esitetään usein vääjäämättömänä.
Tätä heijasti myös Helsingin Sanomien vappuinen pääkirjoitus, jonka omintakeisella logiikalla ”duunari on yhä lähempänä työnantajansa intressejä”, koska tekoälyn laajentuvaan käyttöön sopeutuminen on molempien etu. Käsitys teknologiasta kyseenalaistamattomana olosuhteena yhdistyi näppärästi luokkaristiriidan häivyttämiseen.
Teknologiauskovaisessa Suomessa suhtautumista generatiiviseen tekoälyyn työpaikoilla kuvaakin usein lähinnä hätäännys ja ulkopuolelle jäämisen pelko: putoamme kelkasta, ellemme ota kaikkea mahdollista käyttöön nyt heti. Jos pysähtyy harkitsemaan, ties vaikka joku muu ehtisi tehdä kokeiluvaiheen virheet etujoukoissa.
Perusteltukin huoli tulkitaan tässä ilmapiirissä herkästi muutosvastarinnaksi. Jos arvostelee laajojen kielimallien holtitonta käyttöä, saattaa joutua oudon holhouksen kohteeksi: Teknologia on tullut jäädäkseen, ei kannata pelätä vaan opetella reippaasti uutta!
Ikään kuin kritiikki kumpuaisi aina vain osaamattomuudesta tai pelosta.
Aikamme uusluddiiteissa on kulttuuriväkeä ja humanisteja, mutta myös teknologia-asiantuntijoita. He ymmärtävät tekoälyä erinomaisesti. He eivät vastusta edistystä vaan kysyvät, kenen ehdoilla teknologiaa kehitetään.
Teknologian ja poliittisen taloustieteen tutkija Jathan Sadowski arvostelee juuri sitä Piilaakson vallankäyttäjien luomaa harhaa, että teknologian kehitys on luonnonvoima, jolle kukaan ei mahda mitään. Kirjassaan The Mechanic and The Luddite (2025) hän esittää, että meidän tulisi olla sekä mekaanikkoja että luddiitteja: on tiedettävä, miten kone toimii, mutta ymmärrettävä myös, miksi se on sellainen ja kenen etuja se palvelee.
Digitaalisen kapitalismin mekanismit täytyy voida kyseenalaistaa ja tarvittaessa kieltäytyä järjestelmistä, jotka eivät palvele ihmistä vaan tekevät elämästä vain surkeampaa.
Eriarvoisuus lisää vihaa
Alustojen, informaatioympäristön ja kohta vähän kaiken pilaantumista kuvaa termi paskiintuminen, enshittification. Termin lanseerannut kirjailija ja teknologia-aktivisti Cory Doctorow kirjoitti vuosi sitten blogissaan, miten tekoäly tekee esimerkiksi koodareiden työstä epäkiitollista paskaduunia: ihminen joutuu auttamaan konetta tekemään jotakin, mitä se lopultakaan ei osaa tehdä kunnolla.
Moni ammattikääntäjä on samassa jamassa: konekäännösten viilaaminen tolkulliseksi tekstiksi on turhauttavampaa puuhaa kuin jos saisi suomentaa alusta asti itse.
Ehkä työläisistä tuntui vähän samalta parisataa vuotta sitten, kun heidän vahtimansa koneet suolsivat kehnompaa kangasta kuin mitä he olisivat omin käsin tehneet.
Asiantuntijat ja luovan alan ammattilaiset ovat nyt huolissaan juuri siitä, mitä kielimallien löperö käyttö tekee työn sisällölle ja merkitykselle, ajattelulle ja ammattitaidolle. Jos niitä ei vaali, uhkaa laadun romahdus. Keskinkertainen tauhka saastuttaa kaiken.
Ei ole ihan heti nähtävissä, että sisällöntuottajat, assistentit tai asiakaspalvelijat nousisivat joukoin vastaavaan kapinaan kuin tekstiilityöläiset aikoinaan. Tietotyötä tekevä uusluddiitti ei edes saavuttaisi mitään hajottamalla oman läppärinsä.
Tietotyötä tekevä uusluddiitti ei edes saavuttaisi mitään hajottamalla oman läppärinsä.
Ajan myötä kasvava eriarvoisuus voi silti tuottaa epävakautta. Yhdysvalloissa, missä datakeskukset ovat herättäneet kiivasta vastustusta, viha on jo purkautunut myös väkivaltaisina tekoina ja uhkauksina poliitikkoja ja teknofirmoja kohtaan.
Siinä on riskinsä, jos yhteiskunnan turvaverkot hapertuvat samaan aikaan, kun työtä laajamittaisesti katoaa. Murroksessa tarvitaankin uudenlaisia tapoja turvata kaikkien toimeentulo ja osallisuus.
Ratkaisuksi on esitetty ainakin perustuloa ja verotuksen painopisteen siirtoa työnteosta pääomiin. Teknologiakriitikoiden mukaan tekoälykehitystä ei tulisi jättää vain suuryritysten käsiin, vaan luoda yhteisöjen saataville avoimia malleja. Tekoälymallien koulutusdatan luvaton käyttö kuuluisi korvata tekijöille.
Brian Merchant esittää digitaalisen kapitalismin hillitsemiseksi sääntelyä. Teknomiljardöörien harjoittama riisto tulisi saada kuriin, ja uuden teknologian käyttöönotosta pitäisi päättää demokraattisesti.
Teknologia ei koskaan ole vain neutraali työkalu. Siihen liittyy aina valtaa ja valintoja.
uutiskirje 
