1900-luvun genrefiktiossa päähenkilöt ovat yleensä jollain tavalla ylivertaisia, joko rikkaita kuten Bruce Wayne tai Sherlock Holmesin tavoin poikkeuksellisen älykkäitä.
2000-luvun fiktiossa sankaruus taas lähtee yhä useammin siitä, että tavallinen ihminen pystyy selviämään yhteiskunnallisesti marginaalisessa asemassa. Esimerkiksi palkitussa Saga-sarjakuvassa päähenkilöt ovat sotilaskarkureita ja pakolaisia. Television puolella taas norjalainen Skam nousi suursuosioon päähenkilöinään muslimityttö ja homopoika.
Sankareiden kautta kerrotaan yhteiskunnan moniulotteisesta eriarvoisuudesta.
Lukija pääsee tarkistamaan moraalisia arvioitaan monta kertaa uudelleen.
Lewis Trondheimin käsikirjoittama ja Stéphane Oiryn piirtämä uusi sarjakuvasarja Maggy Garrison kertoo dekkarigenren kautta prekaarista elämästä köyhyydessä, laillisten ja laittomien rahanhankintakeinojen rajalla.
Päähenkilö on noin kolmikymppinen nainen, jonka parin vuoden työttömyys katkeaa pestiin etsivän, etäisen sukulaisen, apulaisena. Kun pomo pahoinpidellään, Maggy päätyy ratkomaan tapauksia itsekseen arkisen ovelilla metodeilla.
Maggyn ikää ei sanota suoraan, mutta sen voi päätellä siitä miten sinut hahmo on itsensä ja elämäntilanteensa kanssa, mutta samalla näyttää kohtalaisen nuorelta. Poikkeuksellinen arkinen kekseliäisyys selittyy uskottavasti pitkään jatkuneella köyhyydellä ja Maggy on lakonisen rohkea tavalla, joka antaa ymmärtää, että elämässä on tullut vastaan kaikenlaista.
Vaikka Maggy on vaaleatukkainen, valkoihoinen nainen niin kuin suuri osa aikamme fiktiivisistä sankarittarista, hahmon kehon muoto on poikkeuksellisesti arkisen pyylevä. Silloinkin kun hän käyttää kehoaan ja asemaansa viehättävänä pidettynä naisena hyväkseen. Maggy ei ole oletetun heteromieskatsojan vuoksi seksualisoitu fantasia, vaan kehonsa ja seksuaalisuutensa kanssa sinut oleva realistinen henkilö.
Yhtä aikaa synkeä
ja humoristinen
Muut hahmot ovat intialaistaustainen poliisi Sheena sekä kolmen miehen gangsterikopla, jossa jokaisella on eri tavalla marginaalinen taustansa.
Hyvän dekkarin tavoin kaikki ei ole sitä mitä ensi silmäyksellä näyttää, ja lukija pääsee tarkistamaan moraalisia arvioitaan monta kertaa uudelleen.
Albumi on piirretty selkeästi. Värimaailmassa nojataan harmaaseen, ruskeaan ja sinivihreään, joihin vahvat punaiset ja keltaiset tuovat dramaattisia kontrasteja.
Ranskalaisille sarjakuville tyypillinen rytmi, noin kaksitoista samankokoista ruutua sivulla, kuljettaa tarinaa rauhallisesti eteenpäin. Tätä on helppo suositella niillekin, jotka eivät yleensä lue pitkiä sarjakuvakertomuksia.
Kokonaisuutena tarina on ajankohtainen kuvaus elämästä prekariaatissa. Työt ovat epävarmoja ja sen mukana koko elämä, rahat pitää haalia kokoon kuka mistäkin onnistuu saamaan, ja työ- ja yksityiselämä menevät luovilla tavoilla päällekkäin.
Maailma on yhtä aikaa sekä jännittävän synkeä kuten dekkarigenreen sopii että humoristinen ajankuva tonnia kuussa tavoittelevasta sukupolvesta.
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrison 1: Hymyile vähän, Maggy. Sininen Jänis 2017. 48 sivua.
lehti 