Kävin viime viikolla Q-teatterissa katsomassa Saara Turusen ohjaaman ja käsikirjoittaman näytelmän Medusan huone. Siitä saakka olen lähinnä halunnut julistaa maailmalle Turusen neroutta. Jo aiemmin, Sivuhenkilö -kirjan luettuani tunsin samantyyppistä painetta.
Nerous on kuitenkin hankala käsite yhdistettynä nuoreen naiseen. Vaikka olen jo yli kaksikymmentä vuotta harrastanut feminismiä ja sukupuolittuneiden käsitysten aktiivista purkamista, kovin tiukassa istuvat tietyt mielikuvat. Nero ei sanana ole sukupuolittunut toisin kuin vaikkapa palomies-sana. Myyttisen miesneron kuva on kuitenkin kulttuurissamme koko nerouden käsitettä määrittävä, siksi tuntuu hiukan hassulta sanoa ja kirjoittaa, että Saara Turunen on nero.
Mielikuvat, ja maailma, muuttuu kun niitä muutetaan. Mitä useammin kuulemme naisista puhuttavan neroina, sitä vähemmän nerous on varattu vain miesten ominaisuudeksi.
Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE julkaisi alkuvuodesta Mila Engelbergin väitöstutkimukseen perustuvan teoksen Miehiä ja naisihmisiä – suomen kielen seksismi ja sen purkaminen. Kirjassa raportoidaan useammasta kokeellisesta tutkimuksesta, jossa on tutkittu näennäisen sukupuolineutraaleihin nimikkeisiin liitettyjä sukupuolittuneita käsityksiä. Jopa ”ihminen” määrittyy mielikuvissa mieheksi huomattavasti useammin kuin naiseksi.
Kuten Turunen teoksissaan terävästi havainnoi, miesten tekijyys ja toimijuus on ollut siinä määrin hallitsevaa kaikenlaisissa kulttuurituotteissa, että ihmisen määrittyminen mieheksi mielikuvissa ei ole mikään ihme. Naiselle on ollut tarjolla lähinnä sivuhenkilön tai katseen kohteen rooli.
Internetissä törmäsin taannoin iskevään käsitteeseen ”jormaproosa”. Jotkut määrittelevät jormaproosan miesten viihdekirjallisuudeksi, miehiseksi vastineeksi chick litille, hömppäkirjallisuudelle.
Toisaalta jormaproosa ei ole silkkaa viihdettä vaan vakavasti otettavaa ja arvostettua Kirjallisuutta isolla koolla, kuten Medusan huoneen eräässä kohtauksessa tulee erinomaisen hienosti ilmi.
Jormaproosaa kirjoittava mies voidaan kyllä nostaa neroksi ja jormaproosa korottaa suureksi kirjallisuudeksi. Samaa ei voi sanoa hömpäksi mielletystä ”naiskirjallisuudesta” tai -kirjailijoista.
Nämä määritelmät eivät kuitenkaan ole objektiivisia totuuksia, vaan muokkautuvat jatkuvasti toistojen kautta. Joka ikinen kerta, kun jossain keskustellaan siitä miksi mieskirjallisuus on niin suosittua, rynnii paikalle joukko ihmisiä kertomaan kuinka he eivät ainakaan kiinnitä huomiota kirjailijan sukupuoleen vaan lukevat ensisijaisesti hyvää kirjallisuutta.
Kummasti kuitenkin aina kun ”sukupuoleen ei kiinnitetä huomiota”, miesten tekemiset painottuvat. Oli kyse sitten kirjallisuuden lukemisesta tai asiantuntijoiden valikoitumisesta mediakommentaattoreiksi.
Turunen haastaa katsojaa ja lukijaa miettimään mikä on ”hyvää” kirjallisuutta. Klassikoiksi ja kaanoniin nousevat ne teokset, joihin viitataan eniten. Ne, joihin ei viitata katoavat kollektiivisesta muististamme. Toivottavasti emme unohda Saara Turusta, sillä hän on nero.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija
lehti 