Kirjailija Matti Mäkelä ilkkui urbanisteille

Esseisti, kirjallisuuden tutkija ja kriitikko Matti Mäkelä kuoli elokuun 6. päivä 68-vuotiaana Joensuussa. Hän syntyi Ilmajoella 1951. Esikoisteos esseekokoelma Hanhet ilmestyi 1983. Mäkelän viimeinen kirjallinen työ, muistelmateos Pitelemätön ilmestyi alkukesästä. Ilmestymistä saatteli suuri julkisuus, sillä hän sai kesken kirjoitustyön tietää sairastavansa parantumatonta maksasyöpää.

Mäkelä oli maaseudun elinkelpoisuuden puolustaja ja urbanisteille ilkkuja. Metropoliasemasta haaveileva Helsinki kärsi Mäkelän mukaan ”jättivauvakompleksista.” Hän nousi maaseudun ongelmien ymmärtäjäksi tutkiessaan 1960-luvun suuren muuton vaikutusta sen aikaiseen kaunokirjallisuuteen.

Kirjallisesti parhaimmillaan Mäkelä on varhaisten vuosien esseissään. Läpimurtoessee käsitteli kokemuksia tarkkailuluokan opettajana. Suurelle yleisölle tutuksi kirjailija tuli novellikokoelmalla Kaksi vaimoa, jossa hän kirjoitti avoimesti suhteestaan rakastajaansa.

Niin kuin Mäkelän tekstit, myös keskustelut hänen kanssaan olivat yhdistelmä sivistystä ja kansanomaisuutta ja innostunutta huumoria. Mäkelän humoristiset letkautukset erottuivat myös kirjallisuusarvosteluissa Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä, joiden vakituisena avustajana hän toimi. Kulmikkaat lohkaisut lähensivät ylhäisten kriitikoiden ja lukijoiden suhdetta ja kasvattivat kritiikkien lukijakuntaa.

Ystävyyteni Mäkelän kanssa alkoi kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä käydystä väittelystä, joka koski Jani Saxellin globalisaatiokriitikoista kertovaa romaania Minä, Lotta ja Päivikki. Puolustin voimakkaasti Saxellin maailmaa, jossa idealistinen maailmanparannususko janosi selkävoittoa keskiluokkaisesta kyynisyydestä. Mäkelä katsoi Saxellin kuvaavan pieniä ihmisiä puhtoisina ja eteenpäin päässeinä roistoina. Sittemmin Saxellin kirjallinen maailma kehittyi moniulotteiseksi, josta Mäkelä muistutti tyytyväisenä.

Matti Mäkelä koki olevansa kirjailijana paljolti myös puhetyöläinen. Hän oli lukuisten kirjallisuustapahtumien ja seminaarien pidetty puhuja ja puheenjohtaja. Pari vuotta sitten Mäkelä väitteli tohtoriksi tarkastelemalla tabuja rikkovia taideteoksia loukkaantujien näkökulmasta. Aineistona olivat mm. Jumalan teatteri -esitys, Hannu Salaman Juhannustanssit ja Teemu Mäen videoteos sekä Marsalkka-elokuva.

Soitin Mäkelälle kesällä tarkoituksenani jättää hyvästit kuolemaa lähestyvälle ystävälle. Puhelun luonne muuttui välittömästi, sillä rehvakas kirjailija aloitti: ”Oletko lukenut muistelmani? En muista kehuinko vai haukuinko sinut.”

Mäkelän ja minun isäni olivat molemmat lestadiolaisia maallikkosaarnaajia, mikä väritti tapaamisiamme. Jokusen lasillisen jälkeen jompikumpi aloitti saarnanpidon, josta molemmat vahvasti liikutuimme. Se merkitsi molemmille hetkellistä paluuta lapsuuden väkeviin uskonnollisiin tunteisiin.

Kirjailija Henry Thoreau vastasi kuolinvuoteellaan tuonpuoleisen elämän utelijoille: ”Vain yksi maailma kerrallaan.” Matti Mäkelän yhden maailman loppuessa tekstit jäävät eloon. Se on kirjailijoiden ikiaikainen etuoikeus kuoleman edessä.