Politiikassa voi käydä niin, että kun tilaat yhtä, saat tasan päinvastaista. Dekkarikonkari Markku Ropponen ei sen sijaan petä. Kahdenkymmenen Kuhalan jälkeen 21. osa Kuhala ja hornankattila on juuri sitä, mitä sarjan pitkäaikainen fani on tilannutkin.
Ja enemmänkin. Sarjan ensimmäinen osa Puhelu kiusaajalta vuonna 2002 oli arkinen suomalainen perusdekkari humoristisin maustein. Sarjan edetessä Ropponen on tuonut lisää komiikkaa ja vähentänyt dekkarien lainalaisuuksia.
20 osaa myöhemmin kehitys on uusimmassa saavuttanut tähänastisen huippunsa. Kuhala ja hornankattila täyttää yhä muodollisesti dekkarin määritelmän, mutta sen käänteet ovat niin absurdeja ja surrealistisia, että lukija haukkoo henkeään naurunpyrskähdysten välissä.
Sarjan edetessä vanhentunut yksityisetsivä Otto Kuhala on sen verran vaivojensa vanki, että on heittäytynyt eläkkeelle. Syksyisessä Jyväskylässä elämää sulostuttaa taas uusi ihana rakkaus ja harmaata arkea on määrä piristää muistelmien julkaisutilaisuus. Jyväskylän poliisilaitoksen Kuhala-fani Sihtarisen kirjaprojekti on valmis. Teosta mainostetaan jo alueen valtalehden etusivulla Kuhalan ja Hipun kuvalla.
Sydänvaivojen takia sairaalaan joutunut Kuhala melkein pakkovärvätään toivuttuaan yövartijakeikalle yritykseen, jossa valmistetaan kattilankansia motorisoituihin kenttäkeittiöihin, tai oikeammin sen prototyyppiin, josta on määrä tulla puolustusvoimien salainen ase. Kuhalan lokoisaksi ja hyvin palkatuksi olettama keikka menee persiilleen, kun prototyyppi varastetaan ja tehdashallista löytyy ruumis sekä huumelasti. Yövartija oli tapahtumien kärjistyessä poissa asemapaikaltaan viemässä loukkaantunutta hippiäistä hoitoon.
Kenttäkeittiötä jäljittävä Kuhala joutuu huimiin seikkailuihin, niin kuin aina, mutta tällä kertaa vielä astetta huimempiin. Vuonna 1955 syntynyt Markku Ropponen on viime vuosina ollut elämänsä vedossa, mutta ylittää nyt vielä itsensäkin. Kuhala törmää jälleen omaperäisiin tyyppeihin, joutuu todelliseen hengenvaaraan ja kohtaa uskollisen Hippu-koiransa ja loukkaantuneen hippiäisen lisäksi kissan, puolikesyn saukon ja alpakan ennen kuin jutun ratkaisu putoaa hänen syliinsä.
Tarina rullaa vastustamattomasti ja dialogi on herkkua.
Kuhala-kirjat ovat enää muodollisesti dekkareita. Ropposen mielikuvitus lentää sellaisissa sfääreissä, ettei hänen kannatakaan pakottaa itseään mihinkään muottiin. Itse olen aiemmin kirjoittanut sarjasta myöhäiskeski-ikäisen miehen fantasiatarinoina. Ovat nämä myös veijaritarinoita Arto Paasilinnan teosten hengessä. Ero on siinä, että Ropponen on parempi kuin ikääntyessään pahasti kangistunut Paasilinna.
Lopuksi samat sanat joita toistan niin kauan kuin Markku Ropponen kirjoittaa näitä kirjoja ja minä kirjoitan niistä arvioita. Suomalaisia dekkareita siirtyy jo kiitettävästi tv-sarjoiksi. Älkää nyt tv-kanavat ja tuotantoyhtiöt nukkuko onnenne ohi, kun Kuhalassa on valmis aihio pitkäaikaiseksi menestyssarjaksi. Ei niin vakava dekkarijuoni, Kuhalan hahmo ja Ropposen letkeä kerronta ovat takuuvarma yhdistelmä, joka olisi sopinut etenkin Ylen TV2:een ennen kuin se brändättiin uudelleen piloille. Vaan kaikki vanhat maalaiskomediathan siellä on esitetty uusintoina, joten miettikääpä, eikö uusintojen välissä olisi Otto Kuhalan ja Hipun mentävä rako ihan uudellekin sarjalle.
Meille Kuhala-faneille riittää mielenvirkistettä tänä vuonna tuplamäärin, sillä kesällä Ropposelta tulee dekkari sankarimme nuoruusvuosista, jolloin tämä toimi vielä poliisina. Joulukuussa on sitten vuorossa seuraava perinteinen Kuhala, jossa ennakkotietojen perusteella vauhti ei ole ainakaan hiljenemään päin.
Markku Ropponen: Kuhala ja hornankattila. 368 sivua, Tammi.
uutiskirje 