Tämä on se kysymys, jota jokainen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tosissaan suhtautuvan päättäjän pitäisi pohtia Euroopassa tällä hetkellä. Valitettavan moni ulkopoliittinen analyysi keskittyy tarkastelemaan valtasuhteita ja poliittisia toimia samalla ohittaen kaikista keskeisimmän globaalin murroksen: suurvaltojen johtajien selkeän käänteen kohti vahvempaa autoritaarisuutta.
Oikeisto Suomessa teki juuri tämän virheen Putinin kohdalla – yksinvaltaisuus ei haitannut niin kauan, kun se ilmeni vain maan omien vähemmistöryhmiin kohdistuvana sortona ja maan sisäisen opposition liikkumatilan kaventumisena. Kun Suomi oli vielä vuonna 2016 rakentamassa ydinvoimalaa yhdessä venäläisen valtio-omisteisen yhtiön kanssa, kuultiin oikeiston suunnalta, kuinka energiaa ja kauppaa ei pitäisi sotkea ulkopolitiikkaan. Kun Paavo Arhinmäki ministerinä otti julkisesti kantaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolesta Venäjällä vieraillessaan, sai hän kannanotostaan kritiikkiä hallituskumppaneilta.
Putinin ja Venäjän kohdalla näemme kehityksen, joka tapahtuu usein totalitaristisiksi muuttuvissa järjestelmissä: ensin sortotoimet kohdistetaan maan sisäisiin, jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa oleviin vähemmistöihin. Askel askeleelta poliittisten vapauksien kaventaminen laajenee koskemaan kaikkia, jotka ovat hallinnon linjausten kanssa eri mieltä. Tällä hetkellä sanan- tai mielipiteenvapautta ei ole Venäjällä ollenkaan.
Tämä sama ideologia sai vuonna 2014 ulkopolitiikassa muodon imperialistisina pyrkimyksinä, kun Venäjä valtasi Krimin – osan toisesta itsenäisestä valtiosta. Vuonna 2022 tämä sama ideologia taas johti laajamittaiseen hyökkäyssotaan Ukrainassa, joka mullisti samalla Euroopan turvallisuuspoliittisen arkkitehtuurin ja keskustelun.
Kiinassa kommunistinen puolue on jo pitkään toteuttanut politiikkaa, joka yhdistää keskiluokan tarpeisiin vastaavan markkinaorientoituneen talouspolitiikan kehitykseen, jossa teknologia on samalla valjastettu valtionhallinnon käyttöön kansalaisten perusoikeuksien tukahduttamiseksi. Teknologisen valvonnan laajuutta on Euroopassa uskoakseni vaikeaa käsittää. Kiinassa ei ole sanan- tai mielipiteenvapautta, ja valtiolla on hyvin laajat mahdollisuudet sensuroida sosiaalista mediaa ja internetiä. Toistaiseksi Kiinan kommunistisen puolueen ulkopolitiikka on rakentunut maan kansainvälisen vaikutusvallan kasvattamiseen investointien ja taloudellisen yhteistyön kautta laajasti globaalissa etelässä sekä omien tavoitteiden edistämiseen esimerkiksi YK-järjestelmän sisällä. Kiina on kuitenkin panostanut sotilaallisen suorituskykynsä vahvistamiseen jo pitkään.
Yhdysvalloissa on Venäjään ja Kiinan verrattuna paljon vahvemmat demokraattiset rakenteet ja perinteet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että myös Donald Trump edustaa autoritaarista ideologiaa. Se näkyy tavassa, jolla Trumpin hallinto on hyökännyt transsukupuolisten ja siirtolaisten kaltaisia vähemmistöryhmiä vastaan. Sen näkyy myös pyrkimyksissä rajoittaa esimerkiksi yliopistojen sananvapautta, yrityksissä viedä järjestäytymisoikeus liittovaltion työntekijöiltä sekä tietenkin lukuisissa ulostuloissa liittyen niin Grönlantiin, Panaman kanavaan kuin Ukrainaan. Elon Muskin ja JD Vancen kaltaiset Trumpin hallintoon kuuluvat henkilöt ovat myös toistuvasti ja selvästi ilmaisseet tukensa Euroopan äärioikeistolle, kuten Espanjan Voxille, Ranskan RN:lle sekä Saksan AfD:lle.
Autoritaarisuuden voimistuminen suurvalloissa muodostaa tällä hetkellä kaikista suurimman uhan rauhalle ja vakaudelle koko maailmassa, varsinkin kun sen yhdistää kansainvälisen oikeuden merkityksen ja keskeisten rakenteiden murenemiseen. Siksi on sekä vaarallista että naiivia, miten Euroopassa toistuu puhetapa, jossa “realismin” nimissä ei analysoida näiden suurvaltajohtajien ideologiaa.
Suurvaltojen johtajien autoritaarisuus vahvistaa samanlaista ideologiaa edustavia johtajia myös muualla. Benjamin Netanyahu toteuttaa parhaillaan kansanmurhaa Gazassa länsimaiden silmien alla. Recep Tayyip Erdogan on Turkissa päättänyt juuri nyt hyökätä oppositiojohtaja Ekrem Imamoğlun sekä ulkomaalaisten toimittajien kimppuun. Unkarissa Viktor Orbán on juuri tuonut parlamentin käsittelyyn uutta lainsäädäntöä, mikä mahdollistaisi kaiken sen toiminnan tukahduttamista, mitä on jäljellä riippumattomasta mediasta, oppositiosta ja kansalaisyhteiskunnasta.
Trumpin kohdalla huomataan jälleen kerran oikeiston ja maailman johtajien kykenemättömyys reagoida autoritaarisuuteen. Tähän asti strategia Trumpin osalta on ollut mielistely, koska “se on ainoa keino joka toimii”. Samalla sanotaan, että Putin ymmärtää vain voimaa. Mutta kun kyse on Yhdysvalloista, ollaan valmiita mielistelemään äärioikeistoa avoimesti tukevaa, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin halveksuvasti suhtautuvaa presidenttiä. Minkä tahansa toisen valtion tai autoritaarisen johtajan kohdalla tämän sanominen kuulostaisi uskomattomalta. Juuri tämä on se, mikä hiertää Stubbin ja Trumpin golfaamisessa. Pitääkö meidän pienenä maana olla iloisia siitä, että autoritaarinen johtaja suhtautuu juuri meihin myönteisesti, jotta hänen politiikkansa negatiiviset seuraamukset ei kohdistuisi juuri meihin? Ja toimia näin, vaikka se samalla tarkoittaa hiljaisuutta kaikista Trumpin kansainvälisen oikeuden vastaisista lausunnoista? Jos näin on, niin miten tämä toimintatapa eroaa siitä politiikasta, jota suomettuneisuudeksi kutsutaan.
Edellä mainitun johdosta minä olin iloinen siitä, että Zelenskyi reagoi siten kun hän reagoi vieraillessaan Valkoisessa talossa. Sentään joku uskaltaa puolustaa arvojaan ja sanoa keisarille, että hänellä ei ole vaatteita. Monien mielestä tämä oli toki virhe – olisi pitänyt vain olla hiljaa ja nöyränä itseään suuremman vallankäyttäjän edessä.
On tärkeää ymmärtää, että pakotteissa, Ukrainan aseellisessa tuessa tai ylipäätään Ukrainan suvereniteetin puolustamisessa ei ole kyse venäläisyyden vastustamisesta tai valtakamppailusta Naton ja Venäjän välillä. Kyse on Putinin autoritaarisesta ideologiasta ja imperialismista, jota vastaan tietenkin on taisteltava tällaisen johtajan hyökätessä sotilaallisesti toiseen maahan. En tiedä kuinka moni meistä toisen maailmansodan aikana olisi sanonut, että Hitlerin aseelliseen hyökkäykseen toiseen maahan olisi pitänyt vastata “muilla keinoilla kuin aseilla”? On selvää, että ongelmat jatkuvat myös Ukrainan sodan päättymisen jälkeen, mikäli Putin tai joku hänen kaltaisensa jatkaa Venäjän johdossa.
Hiljaisuus ja nöyristely ei myöskään voi olla vastaus. Sellainen ei pysäytä kehityskulkua, joka Venäjällä nähtiin. Pelkkä sotaan valmistautuminen ei myöskään voi olla vastaus, eikä kaikkien aseiden vastustaminen. Pitää olla laajempi käsitys siitä, miten kansainvälisessä politiikassa voidaan vahvistaa rakenteita ja poliittista yhteistyötä, joka edistää vakautta, demokratiaa ja kansainvälistä oikeutta – samalla ottaen tosissaan sen uhan, mitä autoritaariset johtajat ja fasismin paluu tänään edustavat.
Ainakin seuraavat lähtökohdat on otettava antifasistisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohdaksi.
Kansainvälisen oikeuden aseman vahvistaminen
Yksi huolestuttavimmista kehityskuluista tässä ajassa on kansainvälisen oikeuden merkityksen rapautuminen samaan aikaan, kun autoritaarisuus voimistuu. Tässä kehityksessä kantavat keskeisen vastuun EU-jäsenmaat sekä laajempi läntinen blokki, jotka Gazan sodan kohdalla ovat osoittaneet anteeksiantamatonta kykenemättömyyttä ja haluttomuutta puolustaa kansainvälisen oikeuden perustavanlaatuisia sääntöjä. Israelin pääministeri on kansainvälisen rikostuomioistuimen pidätysmääräyksestä huolimatta voinut matkustaa EU-maihin. Saksan tuore liittokansleri on ilmoittanut, että hän todennäköisesti saisi matkustaa myös sinne. Myös Suomi on omilla toimillaan ollut myötävaikuttamassa tähän kehitykseen niin rajalailla kuin hallituksen aikomuksella viedä Suomi ulos jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.
Kehityksen vastapainoksi tarvitsemme uuden kansainvälisen koalition maita, jotka tietoisesti pyrkivät vahvistamaan kansainvälisen oikeuden rakenteita ja pelisääntöjen kunnioittamista, hyödyntävät olemassa olevia instituutiota ja toimivat aktiivisesti niissä. Ja ennen kaikkea: toimivat johdonmukaisesti.
Puolustuksen riittävä vahvuus
On selvää, että Putinin kaltaisen autoritaarisen ja voimapolitiikkaan valmiin johtajan kohdalla ei riitä yleinen toteamus siitä, että aseet eivät ratkaise sotia. Jos fasismi hyökkää aseellisesti, on sitä vastaan taisteltava aseellisesti. Euroopan puolustuksen vahvistamisessa pitää olla kyse riittävän puolustusvalmiuden rakentamisesta. Siinä ei ole mitään epävasemmistolaista, vaan päinvastoin oma uskottava kansallinen puolustus oli pitkään suomalaisen vasemmiston vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle. Tämä periaate pätee edelleen: riittävän vahva puolustuskyky nostaa kynnystä hyökkäyksille, mutta se ei tarkoita, että näitä kykyjä tulisi käyttää hyökkäämiseen.
On selvää, että oikeisto pyrkii hyödyntämään nykyistä kansainvälistä tilannetta asevarusteluun, joka menee paljon riittävää puolustusvahvuutta pidemmälle. Vaatimukset yli 3% BKT-osuuden käyttämisestä puolustukseen tai 800 miljardin panostuksista EU-tasolla ovat niin mittavia, että ne johtaisivat mittaviin leikkauksiin muun muassa ilmastotyöstä, sosiaaliturvasta sekä palveluista. Samalla, kun on tärkeää torjua tällaiset vaatimukset, on tärkeää välttää kieltäytymästä puolustuspanostuksista kategorisesti.
Uusien liittolaisuuksien rakentaminen globaaliin etelään
Niin sanottujen länsimaiden omahyväisyys ja kaksinaismoralismi ovat myös johtaneet kuilun syventymiseen globaalin pohjoisen ja etelän välillä aikana, jolloin autoritaaristen suurvaltojen johtajille tarvittaisiin laaja-alaista kansainvälistä vaihtoehtoa. Tämä on vaarallinen kehityskulku ajassa, jossa ympäristökriiseihin sopeutuminen ja niihin vastaaminen edellyttäisi laajamittaisempaa yhteistyötä kuin koskaan aiemmin. Useiden länsimaiden samanaikaiset päätökset leikata rajusti kehitysyhteistyövaroja pahentaa tätä kehitystä entisestään. Globaalin muuttoliikkeen oikeudenmukaisen hallinnan, ympäristökriisien ratkaisujen sekä uuden teknologian suhteen tulisi löytää uusia liittolaisuuksia, avauksia ja yhteisiä projekteja, joiden pohjalta lähteä kuromaan umpeen nyt synnytettyä kuilua.
Ohjelma riippumattomuuden vahvistamiseksi
Yhteen verkottuneessa maailmassa kaikkia yhteyksiä ja kauppaa suurvaltoihin ei voi eikä pidä katkaista. Silti meillä ei voi olla kriittisiä riippuvuuksia maista, joiden johtajat avoimesti tukevat äärioikeistoa tai eivät kunnioita mielipiteen- tai sananvapautta. Siksi Euroopan pitää rakentaa oman turvallisuusarkkitehtuurinsa itsensä, ei Yhdysvaltojen varaan. Sen tulee rakentaa myös energiahuolto itsensä, eikä Venäjän ja Yhdysvaltojen varaan. Riippuvuuksien vähentäminen ei kuitenkaan onnistu ilman suunnanmuutosta harjoitetussa talouspolitiikassa. Ilman mahdollisuutta laajamittaisiin investointeihin energiasiirtymään ja -infrastruktuuriin, vaihtoehtoisiin lämmitysjärjestelmiin sekä liikenteen päästöttömyyteen, ei riippuvuuksien vähentäminen tule onnistumaan.
Li Andersson
Europarlamentaarikko
uutiskirje 
