Kannessa lukee teoksen nimi Surmasatama ja sen alla pienemmällä Jännitysromaani. Markkinointimielessä määre saattaa olla paikallaan, koska dekkarit jos mitkä myyvät. Mutta se myös typistää sitä, mistä Timo Sandbergin kahdeksannessa Otso Kekki -teoksessa on kysymys. Oikeammin se on Lahteen sijoittuva lähihistoriallinen romaani, jossa etsivä Otso Kekki on vain yksi hahmoista ja hänen tutkimansa rikokset vain yksi teoksen haaroista.
Sandberg on teossarjassaan kuvannut Lahtea 1920-luvulta Surmasataman vuoteen 1950. Ne ovat olleet kuohuvia vuosia ja vuosikymmeniä. Teoksissa on puitu sisällissodan jälkeensä jättämää katkeruutta, oikeistoradikalismia, pirtuvuosia, jatkosotaa poliittisten vankien näkökulmasta ja viimeksi Rauhanmyrskyssä kommunistien nousu poliittiseksi voimatekijäksi ja turvallisuuspoliisi Valpon johtajiksi.
Vuonna 1950 mielenmaisemaa hallitsevat sodan jälkeinen levottomuus ja edelleen yhteiskunnallinen vihanpito.
Surmasatamassa Lahden vilkkaassa Vesijärven satamassa myydään pimeän viinan lisäksi huumeita, heroiinia ja sodasta selvinneiden miesten haltuunsa saamaa Pervitiniä, jonka antamilla voimilla kaukopartiomiehet suorittivat ihmetekojaan.
Vihaa toisilleen pitävät äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Molempien mielestä tilit ovat vieläkin tasaamatta ja kosto elää. Surmasataman nuoriin tyttöihin kohdistuva väkivaltakin paljastuu poliittisesti motivoiduksi. ”Porvarinuorukainen pahoinpiteli työläislasta”, kirjoittaa sarjan keskeisiin henkilöihin koko ajan kuulunut Anton Rimminen kansandemokraattiseen Työn Valta -lehteen, tosin vastoin parempaa tietoaan.
Surmasataman rikosjuonessa Otso Kekki ja hänen poliisiksi valmistunut poikansa Urho selvittelevät Vesijärven satamaan keskittyneitä rikoksia. Satamasta Sandberg luo eloisan ja kiintoisan kuvan. Enpä tiennytkään sen olleen vilkas matkustaja- ja myös rahtisatama. Metsäteollisuuden tuotteita laivattiin ruuhilla Jämsänkoskelta Lahteen kuljetettaviksi sieltä eteenpäin maailmalle. Lotjamiehissä oli monenlaisia seikkailijoita, joiden elämäntapaa Sandberg kuvaa värikkäästi.
Rauhanmyrskyssä vaikuttanut punainen Valpo on lakkautettu ja Suomeen ollaan perustamassa uutta turvallisuuspoliisia Suojelupoliisia. Sen palvelukseen päätyy myös entinen Rautateollisuuden ay-aktiivi ja sotasankariksi tarkka-ampujana noussut Ismo Torni. Punaisessa Valpossakin työskennelleelle Tornille vakuutetaan, että uusi Suopo toimii uudelta pohjalta. Ketään ei vainota poliittisten mielipiteidensä takia. Silti Torni saa pian huomata, että Suopoa kiinnostavat lähinnä kommunistit ja metalliteollisuuden lakkohankkeet.
Otso Kekki ja muut sarjan keskeiset henkilöt ovat asuneet koko sen ajan Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevalla puutaloalueella Reunanpalstalla. Nyt sen aika alkaa olla loppu. Kasvavaan kaupunkiin tarvitaan uusia uudenaikaisia asuntoja. Lopullisia hyvästejä Reunanpalstalle ei vielä Surmasatamassa jätetä, mutta jos lisää jatko-osia tulee, niin ehkä niissä eletään jo uusissa asunnoissa.
Urho Kekin tuominen Lahden poliisilaitokselle mahdollistaisi Sandbergille sarjan jatkamisen tuleville vuosikymmenille, vaikka Otso Kekki alkaa olla jo vaivainen. Mieluusti lukisin etenkin 1960-luvun loppupuolen vasemmistoradikalismista hänen kertomanaan. Sandbergilla on siihen hyvät pohjat entisenä pitkäaikaisena Metallityöväen liiton toimitsijana ja SKDL/vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona Järvenpäässä.
Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että oma aikamme on ainutlaatuista. Juuri nyt yksi huoli koskee yhteiskunnallista polarisaatiota. Timo Sandbergin romaanisarja tuo tähän perspektiiviä. Polarisaation aikaa elettiin Suomessa entisetkin vuosikymmenet, mutta somesotien sijaan se näkyi avoimena väkivaltana. Ehkä on kuitenkin parempi lyödä vastapuolta terävällä kommentilla X:ssä kuin nyrkillä naamaan tai vielä pahempaa.
Timo Sandberg: Surmasatama. 385 sivua, Karisto 2025.
uutiskirje 
