Sodan keskiössä on kuolema. Kaikki tietävät, että sotilaan tehtävä on tappaa, joskus myös kuolla. Mutta tätä ei usein sanota ääneen.
Kielen tarkoitus on välittää merkityksiä, mutta sitä käytetään myös merkitysten hämärtämiseen. Tappamista kutsutaan viholliseen vaikuttamiseksi tai sen neutraloimiseksi. Sotilaan kuolema sodassa on kaatumista, ja kuolleesta tulee sankarivainaja.
Ylen Uutispodcastin jaksossa ”Viimeinen kirje omaisille ja kenttähaudan kaivuu – miten kuolemaa harjoitellaan armeijassa?” everstiluutnantti Tino Savolainen lupasi kertoa, kuinka Suomen Puolustusvoimissa harjoitellaan kohtaamaan kuolema ja siihen liittyvä tabu. Olin ilahtunut: vihdoinkin kissa nostetaan pöydälle.
Sotilaita kuoleman kohtaamiseen ja käsittelyyn kouluttava Savolainen kertoo, että eräänä harjoituksena on kirjoittaa viimeinen kirje omaisille ja läheisille: Mitä minä ajattelin ja mitä haluaisin, että te jälkeen jäävät tietäisitte. Toinen harjoitus on suunnitella omat hautajaiset.
Suomen vaarallisin ammatti ei tällä hetkellä ole kuitenkaan sotilas.
Nämä harjoitukset olisivat varmasti hyödyllisiä meille kaikille. Niissä pysähdytään kaikelle elämälle yhteisen haurauden ja rajallisuuden äärelle. Hiljennytään pohtimaan sitä, miten elän ja mille.
Savolainen sanoo, että harjoitusten jälkeen kuolema ei ole enää häntä häirinnyt. Sotilaskouluttaja sai asian kuulostamaan siistiltä ja ratkaistulta: Kuoleman mysteeri on näillä keinoin loppuun käsitelty, homma on hallussa, pelot poissa.
Mutta kuolemaa ja elämää ei voi hallita, eikä äärimmäistä kesyttää pikaharjoituksin. Erityisesti minua häiritsi kouluttajan puheessa kuoleman ja tappamisen instrumentalisointi: kun harjoitukset on tehty, tehokas toiminta ja johtaminen on taas mahdollista. Tämä paljastaa sotilaskoulutuksen ytimen ja päämäärän.
Oma kuolema ja toisen hengen vieminen eivät kohtaa insinööriajattelun kanssa. Oman kuoleman ennakoiva ajattelu on lopulta mahdotonta. Kenelläkään meistä ei ole kokemusta oman kuoleman hetkestä tai siitä, mitä silloin todella ajattelemme. Onko päätös lähteä kriisinhallintaoperaatioon silloin hyvä idea?
Suomen vaarallisin ammatti ei tällä hetkellä ole kuitenkaan sotilas. Vuositasolla eniten loukkaantuu ja kuolee kuljetusalalla työskenteleviä, rakennustyöläisiä ja maataloustyöntekijöitä. Heidän arkkujensa päälle ei levitetä lippuja, heidän kuolemaansa ei glorifioida eikä sen kohtaamista harjoitella. Se on tavallista.
Jos ei kuoleminen, ei ole tappaminenkaan – edes sodassa – yleensä ihmiselle helppoa. Sitä pitää harjoitella, sen kynnystä madaltaa, jotta se sujuisi. Tappaminen sodassa on juridisesti oikeutettua, mutta lopulta yksilö on yksin tekojensa kanssa.
Suomessakin on elänyt suuri joukko ihmisiä, joiden on täytynyt tappaa. Valtio ei nähnyt painajaisia heidän puolestaan, he itse kantoivat ja kantavat haavoja mielessään, tehden tilejään äärimmäisen kanssa elämänsä loppuun saakka.
Juridisestikin oikeutettu tappaminen tekee pahaa myös tekijälleen. Joidenkin kansainvälisten tutkimusten mukaan teurastamotyöntekijät kärsivät laajasti mielenterveyden häiriöistä ja heidän riskinsä esimerkiksi seksuaalirikoksiin on ylikorostunut.
Väkivalta kaikissa sen muodoissa liittyy yhteen, kiertää loppumatta tasolta toiselle. Siksikin sen oikeuttaminen on mahdotonta.
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.
lehti 