Väinö Linnan Tuntematon sotilas on kansallinen klassikko, ja Tampereen Pyynikki on kesäteatteriemme päänäyttämö. Näiden kahden kohdatessa puhutaan tapauksesta, ja tänä suvena se toteutuu kolmannen kerran.
Samalla vietetään Pyynikin kesäteatterin 70-vuotisjuhlaa. Syytä onkin juhlia, Pyynikin lehtereille, ainutlaatuisissa maisemissa, istahtaa aina valmiiksi virittyneenä ja odottavaisin mielin.
Aiemmat Tuntematon-ohjaukset ovat Edvin Laineen (1961) ja Kalle Holmbergin (1997), ja tämä uusin versio on Antti Mikkolan työtä. Mikkolalta ja dramaturgi Sami Keski-Vähälältä löytyy kosolti yhdessä toteutettuja hankkeita, esimerkiksi Linnan Täällä Pohjantähden alla toissakesänä Pyynikillä.
Eroaako nykypolven Tuntematon radikaalisti edeltäjistään?
Ei sikäli, että romaanin runkoa ja rakennetta on kosketeltu hyvin hellävaroen. Totta kai teoksen juonirihmastoa on supistettu, kuten tehdään aina kirjallisuutta näytelmäksi sovitettaessa. Sovittaminen on hyvällä tyylillä ja maulla tehty.
Läsnä on keskeinen miesgalleria: Koskela, Rokka, Hietanen, Lehto, Lahtinen, Sarastie, Vanhala, Kariluoto, Riitaoja, Mäkilä, Lammio, Rahikainen… Ainoa yksilöllinen naisrooli on petroskoilaisen Veeruskan (Liisi Hämäläinen). Niin ikään runsas dialogi – ikioma supliikkivarastomme! – on pääpiirtein ennallaan, ja juuri niin iskevänä ja rehevänä kuin saakin olla.
Jos sota ja sotilasroolit miehisiä ovatkin, näytelmää leimaavat kaikkia yksilöitä ja yhteisöjä koskettavat universaalin moraalin kysymykset. Tästä katsannosta ei ole miesten tai naisten sotia, on vain ihmisten välisiä, ihmisyyden särkeviä sotia, ja ihmisten siitä tekemiä kirjoja ja näytelmiä – ihmisille. Millainen on se kulttuuri ja sivilisaatio, joka keinoinaan turvautuu tappamiseen? Kuten Linna aikanaan sanoi, sodan yltä hän halusi riisua kaiken gloorian.
Näyttämö rakentuu usein hienoin elementein. Kimmo Sirén lavastaa omintakeisesti: keskeisenä on lammikko, suuri monikäyttöinen puinen kehikko, poltettuja puunkantoja, lava ja siirrettäviä korokkeita. Pyynikin pyörivä katsomo mahdollistaa nopeat vaihdot kohtauksesta toiseen. Ajankuvaa vahvistetaan sota-ajan kuorma-autolla. Lopussa hautausmaan seppelkummut pysähdyttävät.
Kaikkinensa näyttämökuvat jäävät tehokkaasti mieleen.
Äänimaisemaa luodaan harkiten. Itsestään selvää, että sodassa pitää jossain määrin paukkua ja räjähdellä mutta pyrotekniikkaa ei viljellä ylen määrin. Musiikkiakaan ei syötetä mitenkään paisuttelevasti.
Perinteisesti käsikirjoitettu esitys antaa näyttelijöille tilaa. Väinö Linnan romaanin verevimpiä puolia on vuoropuhelu, verbaaliset kiistat ja yhteenotot, monet tiheät repliikit – murteita unohtamatta. Tämä kaikki on oivallisesti esillä ja suo mahdollisuuksia, joihin näyttelijät osaavasti tarttuvat.
Konekiväärijoukkuehan on ikään kuin kollektiivisubjekti, pääosassa jokainen sotilas. Kaikkia heistä ei voi esitellä, sentään muutaman tärkeän hahmon.
Antero Rokka on keskeisimpiä henkilöitä. Taistelijana hän on ykkönen, ja humoristina, samalla täysin sopeutumaton upseerien korostamiin sotilaskurin ulkoisiin muotoihin. Tommi Raitolehto hallitsee ja ilmentää tätä ominaisuuksien kimppua – ja aivan upealla tavalla. Mieleenpainuvaa työtä.
Paavo Kinnunen Lahtisena on samaa luokkaa. Hän ei melskaa, vaan puhuu painavat sanansa ikään kuin sisään päin, mutisten ja nieleskellen. Lahtisen loppuvaiheista on aina yhtä vaikea sanoa, hallitseeko häntä enemmän kuolemanpelko vai kuolemankaipuu. Lahtisen ”kelkka-monologinkin” Kinnunen lataa vahvasti.
Koskelan näyttelee Jussi-Pekka Parviainen. Tyyppinä Parviainen on alkuperäisen ’koskelamainen’, harteva, itseään korostamaton Ville Vaitelias. Joka ottaa ulkoisen tyynesti vastaan mahdottomat tilanteet. Parviainen taitaa sen.
Pyry Kähkösen kaksi roolia – Lehto ja Honkajoki – vaativat muuntautumiskykyä. Kylmäverinen, jopa sadistinen Lehto ja koko sodankäyntiä pilkkaava Honkajoki; Kähkönen pitää vastakkaiset roolit otteessaan.
Aimo Räsäsen Sarastie on mainio kokoava tyyppi, vähän kuin joukkueen isähahmo, osin kertojakin. Samaten Jyrki Mänttäri ottaa monet roolinsa taitavasti.
Suuren näyttelijäkunnan yhteistyö rullaa varsin mallikkaasti. Monet heistä ovat tamperelaisia, mikä muistuttaa Tampereen roolista teatterin merkittävänä keskuksena.
Katsomossa viihtyy, vakavoituu ja liikuttuu.
Tuntemattoman sotilaan uusia ja uusia sovituksia ei mielestäni tarvitse kovasti vertailla. Pikemminkin suhtaudun niihin tarpeellisina, säännöllisesti toistuvina muistutuksina sodan järjenvastaisuudesta ja sen hirvittävästä luonteesta. Ja tarpeellisena kaikuna alikersantti Väinö Linnan kokemusperäisestä pasifismista.
Samaa alleviivaa vahvasti se, että näytöksen alussa ja lopussa kuullaan 101-vuotiaan rintamaveteraanin Aimo Reinikaisen puhetta.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas Pyynikin kesäteatterissa. Ohjannut Antti Mikkola. Sovittanut Sami Keski-Vähälä. Lavastanut Kimmo Sirén. Puvustanut Jaana Aro. Äänet suunnitellut Sami Silén. Yli 20 näyttelijää. Esityksiä 9. elokuuta asti.
uutiskirje 
