Vuonna 2021 Meri Valkaman Sinun, Margot -romaani ponkaisi poikkeukselliseksi tapaukseksi. Tuli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, ja ennen kaikkea tuli koko syksyn ja talven kestänyt valtaisa myynti- ja lukusuosio. Valkama oli sommitellut perhesalaisuuksien, identiteetin hakemisen, poliittisen ja aatehistorian maisemista vetävän lukuromaanin, esikoisteokseksi kypsän sellaisen.
2010-luvulla nuorehko nainen etsii elämänsä elementtejä paitsi Helsingissä niin Berliinissä. Mitä oikein tapahtui neljännesvuosisata sitten Itä-Saksan Berliinissä, jossa perhe asui isän kirjeenvaihtajatyön vuoksi muutamia vuosia? Siellä, missä tytärkin tarhaikäisenä varttui?
Helsingin kaupunginteatteri tuo suurelle näyttämölle Sinun, Margot -teoksen, jonka on näytelmäksi sovittanut Tuomas Timonen ja ohjannut Riikka Oksanen. Ylöspano on suorastaan suurellista: lavastuksiin, ääniin ja visualisointiin panostetaan tyylillä ja huolella. Se onkin ensiarvoista, sillä suuren näyttämön kokoluokassa ei mikä tahansa riitä. Berliinin silhuetit ja tunnusmerkit piirtyvät mallikkaasti, ja pyörivän näyttämön suomia mahdollisuuksia hyödynnetään.
Romaanin tarina ja rakenne on pitkälti säilytetty. Alkutilanteena on, että Vilja-tytär (Satu Tuuli Karhu) löytää vastikään kuolleen Markus-isänsä (Martin Bahne) jäämistöstä nipun vanhoja rakkauskirjeitä, tuntemattoman Margotin signeeraamia. Rosa-äiti (Sanna-June Hyde) vaikenee niistä äänekkäästi.
Kuka on Margot ja mikä hänen osuutensa Siltasen perheen hajoamiseen Berliinin jälkeen? Vastauksia Vilja lähtee jäljittämään Berliinistä.
Yksilöt enemmän esillä kuin kirjassa
Näytelmästä sukeutuu tutkimusmatka, samaten vuosikymmenten väliä tiuhasti hyppivä aikamatka. Etukäteen epäilin, osattaisiinko vaihtuvia paikkoja ja aikatasoja ilmentää teatterin keinoin, mutta huoleni osoittautuu turhaksi. Katsoja pysyy kärryillä, vaikka ei olisi 556-sivuista kirjaa lukenutkaan. Vain lyhyt kohtaus – Berliinin muurin murtumisillasta 1989 – jäänee hämäräksi ilman saksantaitoa, ilman romaanin tai lähihistorian tuntemusta.
Mikä parasta, jännite kiristyy loppua kohden. Väliajan jälkeen meno on tuhdimpaa. Vaihtoehtojen kaventuessa Vilja vähä vähältä lähestyy mysteerin ydinhenkilöä, Margotia eli Luise Seidelia (Sara Soulié). Katsomossa tiedetään totta kai Viljaa paremmin, mikä kuuluu esityksen luonteeseen.
Valkaman aate- ja sosiaalihistoriallisia jaksoja on karsittu.
Valkaman aate- ja sosiaalihistoriallisia jaksoja on karsittu – makuasiaksi jää, onko hyvä niin. Tosin myös estradilla berliiniläinen Ute (Sanna Majuri) puolustaa DDR-elämän tiettyjä puolia, mutta lyhyemmin ja ponnettomammin kuin romaanissa. Esitys ylipäänsä painottuu yksilöihin kirjaa enemmän, Valkamahan polemisoi jälkikäteen vakiintunutta DDR-kuvaa raskaanlaisesti. Karkeistaen: hän on DDR:lle valtavirtaa suopeampi.
Loppusetvinnöissä piilee eräs psykologinen epäuskottavuus – romaanissa ja näytelmässä. Pitää näet vakavasti kysyä, kuinka saattaa täysipäiseksi katsottu (joskin petetty) aviopuoliso ilmiantaa perheystävän turvallisuuspoliisi Stasille. Riittäisikö koston motiiviksi amorillinen raivotila? Vai eikö hän poliittisesti sinisilmäisenä osaa käsittää tekonsa seurauksia? Enpä oikein usko kumpaankaan.
Edellä sanottu on vain yksi yksityiskohta, mutta juonen ydinkohtia sittenkin. Mitä ihminen on valmis tekemään jotakin pelastaakseen – tai tuhotakseen?
Järjestelmäkritiikki jää puuttumaan
Taidolla toteutuvanakaan Sinun, Margot ei ole näyttelijöiden suurensuurta juhlaa. Lienevätkö syynä massiiviset puitteet ja välimatkat, joka tapauksessa näyttelijöiden välistä tiheämpää draamaa jää lavalta puuttumaan.
Satu Tuuli Karhu ottaa Viljan osan omakseen, intensiivisesti ja muuntautuen kyllä. Martin Bahne isänä väistelee etäämmällä, Sanna-June Hyde hallitsee äidin huolehtivan jos kolkonkin puolen. Bahnen ja Sara Soulién ohikiitävässä tanssillisessa kohtauksessa sähähtää jo sähköä. Vain elokuvassa aiemmin näkemäni Soulié vakuuttaa kautta linjan.
Sivummalta erottautuvat Risto Kaskilahti juurevana journalistiäijänä sekä Lasse Lipponen, jonka Stasi-virkailijasta huokuu kalseaa energiaa ja tanssistaan ilmavuutta. Koko näyttelijäjoukko (jotkut useissa rooleissa) pelaa mainiosti yhteen.
Henkilöohjauksen vajetta isompana näkisin ohuehkojen roolien tuoman ongelman. Ihmisgalleria näyttäytyy paremminkin asenteiden ja aatteiden edustajina kuin omana itsenään.
Romaanin parissa jo mietin, rikastuttaisiko kuvaa, jos mukaan istuttaisi keskeisesti jonkun DDR:n aikaisista toisinajattelijoista, yhden toisintoimijan. Jos tämä kertoisi muutamia kokemuksiaan Stasin psykofyysisistä kidutusmenetelmistä tai lasten pakkohuostaanotosta, niin jäätäisiinkö DDR-muistoissa leijumaan joihinkin sosiaaliturvan ja täystyöllisyyden hattaroihin?
Kysymys siitä, mitä kukin tohtii menneisyydestä muistaa, vaivaa yhtä lailla myös Sinun, Margotin jälkeen. Esitys osoittautuu kelvolliseksi jännitysnäytelmäksi, monin kohdin puhuttelevaksikin. Vilja-tytär saa selvyyttä perheessään vaiettuihin seikkoihin.
Sen sijaan vakavaa poliittisten valintojen jälkiarviointia saatikka järjestelmäkritiikkiä ei ole havaittavissa. Romaani ja näytelmä ovat sikäli samaa puuta.
Komeasti esillepantua, kiintoisaa teatteria kuitenkin.
Sinun, Margot. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö. Pohjautuu Meri Valkaman romaaniin. Dramatisointi Tuomas Timonen. Ohjaus Riikka Oksanen. Lavastus Antti Mattila. Puvustus Tiina Kaukanen. Valaistus Toni Haaranen. Äänet Eradj Nazimov. Pääosissa Satu Tuuli Karhu, Martin Bahne, Sanna-June Hyde ja Sara Soulié. Ensi-ilta 6.2., esityksiä 24.4. asti.
uutiskirje 