Kansallisteatterissa syyskuussa 2026 ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin ohjaama ja käsikirjoittama Viidakon villit naiset tutkii anarkistisen huumorin keinoin spektaakkelin todellista ja epätodellista luonnetta. Keravalaiseen tyhjään teollisuushalliin sijoittuvaa tosi-tv-tuotantoa kuvaava näytelmä on silkkaa feikkiä ja kuvitelmaa, ja samalla, 2020-luvun spektaakkelin yhteiskunnan kuvana, niin totta kuin vain voi olla.
Filosofi Guy Debord kirjoittaa Spektaakkelin yhteiskunnassaan, että kaikki elämä näyttäytyy nykyisissä tuotanto-olosuhteissa suunnattomana spektaakkelien kasautumana. Spektaakkeli ei rajoitu vain viihteeseen ja mediasfääriin, sillä myös yhteiskunnalliset suhteet ja todellisuuskäsitykset välittyvät nykyään vahvasti vaikutelmien kautta. Kapitalistisessa taloudessa tuotteita myydään mielikuvilla, tekoälykuplaa paisutetaan tulevaisuudenlupauksilla ja kuluttajien luottamusta talouteen pidetään talouskasvun tärkeänä mittarina. Äärioikeistolainen politiikka on puhdasta spektaakkelia. Äärioikeistolaiset puolueet ja liikkeet houkuttelevat ihmisiä ksenofobisilla, misogynistisillä ja nationalistisilla fantasioilla sekä maahanmuuttajiin kohdistetuilla hyökkäyksillä.
Spektaakkeli, jonka logiikka piirtyy esiin ruuduilta ja näyttämöiltä, määrittää tätä nykyä kaikkea elämää. Spektaakkeli hämärtää tietoisuutta todellisista yhteiskunnallisista ongelmista ja sopeuttaa ihmisiä vallitsevaan järjestelmään.
Yhä useammin olennaista ei ole se, kuinka asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät.
Epätodellinen todellisuus
Viidakon villit naiset leikittelee alusta loppuun toden ja epätoden välisillä suhteilla.
Näytelmän ensimmäinen puolisko on toiminnallinen. Siinä esitellään tosi-tv -konsepti, tapahtumapaikka ja kilpailijat. Vire jännittävä ja humoristinen, kuten tosi-tv:ssä tuleekin olla. Kilpailijoita näyttelevät Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Pirjo Määttä ja Marja Salo sekä tuottajamogulin roolissa esiintyvä Hannu-Pekka Björkman ja tämän assistenttina esiintyvä Petri Manninen tekevät vakuuttavaa työtä. Näyttelijät tulkitsevat näkyville tosi-tv:n kliseet, toimintalogiikan sekä esittämänsä persoonallisuudet erityispiirteineen, eleineen ja taustatarinoineen. Näyttelijöiden karrikoidut ilmaisukeinot eivät tunnu lopulta edes karrikoiduilta, sillä tosi-tv:ssä tunteet ovat tunnetusti suuria.
Smeds on todennut, että Viidakon villit naiset ”ottaa mittaa” tosi-tv:stä sen omilla aseilla. Mutta mitä teatterinäytelmä voi kertoa spektaakkelista, jonka vaikutusta emme välttämättä kykene edes tunnistamaan, koska olemme tuijottaneet liian pitkään näyttöjämme?
Toisin kuin televisio-ohjelma tai älylaitteen ruudulla pyörivä videoklippi, näytelmä tapahtuu konkreettisesti katsojan silmien edessä. Katsoja näkee, että näyttelijät, lavastukset, musiikki ja teatterin tekninen laitteisto luovat illuusion. Smedsin ratkaisu jättää lavasteita liikutteleva tuotantotiimi näkyville korostaa entisestään esityksen keinotekoista luonnetta. Mieleen palaa surrealistielokuvaohjaaja Alejandro Jodorowskyn klassikkoelokuva Holy Mountainin (1973) loppu, jossa ohjaajan esittämä alkemisti lausuu vuoren huipulla kameralle: ”Zoom back camera!” Kohtauksessa kamera vetäytyy kauemmas ja paljastaa vähitellen kuvauspaikan, kuvausryhmän, kamerat ja kuvauskaluston, valaistus- ja äänityslaitteet sekä elokuvan tekemisen tilanteen.
Leikki toden ja epätoden suhteella muuttaa myös yleisön asemaa. Näytelmää seuraava yleisö on niin Kansallisteatterin penkeillä istuva konkreettinen yleisö, Viidakon villit naiset -ohjelmaa seuraava yleisö kuin tosi-tv:n ja yhteiskunnan suhteita – ja samalla itseään aikansa kuvana – tarkasteleva yleisö.
Elämä näyttämöllä
Ensimmäinen näytös on riehakas ja hauska, mutta päällimmäiseksi jää tunne, saako näytelmä loppupuolella uusia tasoja. Ja saahan se. Toinen näytös alkaa tunnustuksellisella jaksolla, jossa katsojat pääsevät tutustumaan lähietäisyydeltä näyttelijöiden tunteisiin. Koomisuus saa rinnalleen syvyyttä, haurautta ja haavoittuvaisuutta.
Vaikka tunnustuksellisuus tapahtuu teatterin lavalla esitetyn tv-tuotannon puitteissa, se tuntuu erinomaisen näyttelijätyöskentelyn ansiosta aidosti samaistuttavalta ja koskettavalta. Psykokulttuurissa terapiapuhe on kaikkialla. Behavioristisella tarkkuudella rakennettu tunnesamaistuminen palvelee tosi-tv:ssä kilpailukonseptin dramaturgisia tarpeita, mutta näyttelijöiden Kansallisteatterin lavalla tulkitsemat tunteet ovat yleisinhimillisiä. Kuka ei olisi unelmoinut täydestä ja vapaasta elämästä, pelännyt kuolemaa, ollut yksinäinen tai surrut menettämäänsä rakasta?
Näytelmän erääksi juonteeksi voikin tulkita yhteyden etsinnän eristyneen yksilöllisyyden aikakaudella. Psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi Erich Frommin 1950-luvulla esittämä huomio sentimentaalisen viihdeteollisuuden tehtailemista tunteista ja nautinnoista, joihin ihmiset samaistuvat etsiessään arjestaan puuttuvaa yhteyttä, on ajankohtainen uudellakin vuosituhannella. Frommin aikaisesta televisiokanavien selailusta on vain siirrytty algoritmien loputtomien syötevirtojen varaan. Spektaakkelin yhteiskunnassa elämä on simulaatiota, ja ihmiset kohtaavat toisensa yhä useammin kuvien välityksellä. Debord kirjoittaa: ”Spektaakkelin A ja O on erottaminen. Kun ihmiset on erotettu toisistaan, he löytävät toisensa vain spektaakkelissa.”
Voittajat ja häviäjät
Smedsin näytelmän naiset tuovat esiin, että kilpailuun osallistuminen on saanut heidät havahtumaan ystävyyden ja kumppanuuden merkitykseen. He ymmärtävät kaivanneensa pohjimmiltaan inhimillistä yhteyttä. Jälleen ollaan paradoksien äärellä. Spektaakkeli luo yhteisöllisyyttä, mutta samalla se eristää ihmiset toisistaan. Riippuvuuden ytimessä on pirullinen koukku: yritämme tyydyttää kaipuumme korvikkeella, joka ei voi koskaan antaa sitä, mitä todella tarvitsemme. Ja usein se, mitä todella tarvitsemme, ei ole tunteita ruudulla, vaan yhteyttä muihin.
Viidakon villit naiset paljastaa tosi-tv:n kuvana ja tulkintana uusliberalistisen yksilökäsityksen ytimen. Kilpailijat tekevät kaikkensa ylittääkseen itsensä ja menestyäkseen. Eräs heistä julistaa, ettei koskaan anna periksi. 2020-luvun prekaarissa yhteiskunnallisessa todellisuudessa selviytyminen onkin yksilön keskeisin huoli. Filosofit Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer ilmaisivat tämän osuvasti viime vuosisadan puolivälissä kirjoittamassaan Valistuksen dialektiikassa: ”Elämä myöhäismodernissa yhteiskunnassa on jatkuvaa initiaatiota.”
Näytelmä sivuaa myös naisten asemaa patriarkaalisissa rakenteissa. Miestuottaja vetää show’ta, ja naiset lausuvat Tommy Tabermannin runoja, joissa ylistetään vuolaasti miehen mieleisekseen määrittelemää naiseutta.
Naisista tulee näytelmän edetessä yhteen puhaltava ”tiimi”. Toveruus voimaannuttaa heitä aidosti, sillä tosi-tv on epätodellisuudestaan huolimatta myös todellista. Kilpailullisessa kontekstissa kumppanuuteen sisältyy kuitenkin ratkaisematon ristiriita: vain yksi voi voittaa. Ihmisten jakaminen voittajiin ja häviäjiin saattaa käydä lopulta kalliiksi. Viidakon villit naiset osoittaa, että voittajan rooli voi olla kovin yksinäinen.
Viidakon villit naiset. Ohjaus ja käsikirjoitus Kristian Smeds. Rooleissa Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Pirjo Määttä, Marja Salo, Hannu-Pekka Björkman ja Petri Manninen. Näytökset Kansallisteatterissa 19.12. asti.
uutiskirje 
