Kaksikymmentä vuotta sitten Kjell Westö (s. 1961) julkaisi Missä kuljimme kerran -romaanin. Se piirtää Helsinkiä 1900-luvun alusta talvisodan alle – miten kaupunki nousee ja yhteiskunta muuttuu, vastakohtien, sisällissodan jos sovinnonhaunkin läpi.
Teos löi Westön lopullisesti läpi romaanikirjailijana: tuli Finlandia-palkinto, useita käännöksiä, tuli elokuva-, tv- ja teatterisovituksia.
Suomenlinnan kesäteatterissa eteemme levittäytyy nuoremman polven tulkinta Westön romaanista. Tyytymättä aiempiin sovituksiin ohjaaja Riikka Oksanen (s. 1985) on itse dramatisoinut tekstin näyttämölle. Selkeä ratkaisu. Historiahan ei ole Oksaselle mitään uudenoutoa aihekenttää, minkä viimeksi todisti syksyn 2025 Muistopäivä-kantaesitys Kansallisteatterissa.
Romaanista Oksasen on pitänyt kaventaa rutkasti, etenkin miljöö- ja ihmiskuvausta, juonikäänteitä. Teatteri kun on toisenlaista taidetta kuin lavea epiikka.
Westön kaikki keskeisimmät henkilöt ovat kyllä läsnä. Ovat Lilliehjelmin sisarukset Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Cedi (Miiko Toiviainen), Eccu Widing (Santtu Karvonen) ja Henning Lund (Robert Kock), ovat Kajanderin Allu (Ville Hilska) ja isänsä Enok (Juha Kukkonen). Ja tärkeiksi nousevat myös Ivar Grandell (Kukkonen) ja Emmi Taavitsainen eli ”Musta enkeli” (Iina Nyländen).
Muut näyttelijät paitsi Karvonen ja Hilska tekevät useampia rooleja. Esimerkiksi Iina Nyländenille niitä kertyy kuusi, Annika Hartikalle viisi.
Kattava roolitus – kolmisenkymmentä hahmoa – nostaa jo kysymyksen: kuinka tarkkaan pitää tuntea romaani henkilöineen, jotta ei putoa rattailta vaan saa esityksestä tarpeeksi irti?
Toisinpäin olen asiaa joskus miettinyt eri teatterien Pohjantähti-versioista, joista on puuttunut vaikkapa Kivivuoren Otto, Leppäsen Preeti ja Laurilan Anttoo. Suomenlinnassa voi jollekulle tulla tenkkapoo, ei niukan vaan runsaan henkilögallerian tähden.
Esiteltyään ohuelti henkilöitä ja Stadia näytelmä kiitää melko pian murheen vuoteen 1918. Yläluokan nuorten Eccun, Cedin ja Henningin ei ole vaikea ottaa puoltaan konfliktissa, ei liioin alaikäisen työläispoika Allun, jonka räyhäkkä Enok-isä on jonkinlainen päällikkö punakaartissa.
Suomi halkeaa kahtia kuin peruna, terävästi ja äkkiä.
Pari tapausta ohjaa tulevia käänteitä: Enokin johtama takavarikko Lilliehjelmien talossa ja porvarispoikien raastava vankeus koulun kellarissa Kruununhaassa. Cediä nöyryyttää, seksuaalisestikin, vankeja terrorisoiva ”Musta Enkeli” – mikä taas täyttää valmiiksi kiivaan Cedin raa’alla murhanhimolla.
Kolkoin jakso onkin jälkikosto, Cedin luotsaaman joukon riehunta Länsi-Uudellamaalla keväällä 1918. Ihmisiä ammutaan kuin jäniksiä. Kohta Cedin raivoa kavahtavat jo ystävätkin, kuten Eccu ja Henning.
Kostojakso on sikäli universaalia, että samat kuviot kertautuvat yhä nykysodissa. Tuhoamisen ja murhaamisen pidäkkeetön hetki: Srebrenica, Butša, Gaza…
Näytelmän jälkipuolisko starttaa siviilimäisemmin, tosin sodan jättämässä ristiaallokossa sekin. 1920-luvun avaa suloinen saksalaislaulu, ryhmän sävykkäänä esityksenä. Saapuu jazz ja eksoottisia tansseja.
Suomen luisu kohti lapualaisuutta ja muilutuksia on tutumpaa kauraa. Ystävysten tiet erkanevat. Eccu uppoaa valokuvaukseen, Lucie harhailee maailmalla ja rakastuu, yli luokkarajan Alluunkin.
Merkillepantavaa, että ajan oloon jokaiselle keskushenkilölle käy jollain tapaa kalpaten. Cedi ja Eccu luhistuvat, Henning kokee konkurssin, Lucie hakee jotain löytämättä sitä, Allu kohtaa loppunsa jatkosodan poliittisena vankina.
”Elämä on surkea teatteriesitys, jolla on huono ohjaaja”, Eccu karjuu vulkaanisen epätoivon purkauksessaan – monenkin pettymystä kiteyttäen.
Kiintoisaksi hahmoksi ilmaantuu Ivar Grandell, lehtimies ja sopua etsivä pasifisti. Vaan mikäpä onkaan hänen sijansa: muilutus ja yksinäisyys.
Loppukuvia karakterisoi sekaannus, kansallinen hämmennys. Missä kuljimme harhaan? Kuljimmeko sittenkään?
On täysi lupa päättää näytelmä hajaannuksen tilaan, antaa tilanteen jäädä auki, ilman kokoavia puolustustahdon vakuutuksia sodan pelossa.
Näytelmä on teknisesti tarkkaa moitteetonta työtä. Vaan minkä tähden joku kirottu epäilys jää kiusaamaan: miksi en saanut sen täydempää tunnekokemusta, kosketuspintaa hahmoihin, en osannut syvemmin myötäelää heitä?
Vikaa lienee vastaanotossakin, mutta arvioin vain nähtyä. Paljolti se menee ohitse eikä lävitse, koskettelee muttei kosketa. Kun vertaan esitystä Oksasen mainitun Muistopäivän jykevään poljentoon, kallistun epäröimättä jälkimmäisen puoleen.
Parhainta Suomenlinnassa on tyyliä tihkuva niukka näyttämökuvasto. Ja näyttelijäkaarti.
Konkareista Santtu Karvonen Eccuna ja Juha Kukkonen Ivarina menevät rooleihin kunnon rytinällä. Robert Kock on mainio ilmestys Henninginä, myös alun Mamma Mariena. Ja Miiko Toiviainen nostattaa Cedin aivan jäätäviin skaaloihin.
Uuden tekijänimen Ville Hilskan energiaa Alluna on ilo seurata, hänen kehollista voimaansa, täsmälleen tehtyä tärkeää roolia. Satu Tuuli Karhu vakuuttaa Luciena, samoin Annika Hartikka vaihtuvissa osissaan. Iina Nyländen on uusi jännästi läsnäoleva näyttelijä, ”Mustana enkelinä”, ja muutenkin.
Esitys jättää ristiriitaisia aatoksia. Komeaa ja ammattitaitoista, ikävä kyllä himpun verran etäistä ja viileää – mikä ei johtunut vain ensi-illan säätilasta.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Ryhmäteatteri Suomenlinnan kesäteatterissa. Ohjasi ja dramatisoi Riikka Oksanen. Lavasti Janne Vasama. Valaisi Ville Mäkelä. Puvusti Sari Suominen. Maskeerasi Tiina Winter. Laulut sävelsi ja sanoitti Antti Autio. Ensi-ilta 6. kesäkuuta, esityksiä 22. elokuuta saakka.
uutiskirje 
