Alkuvuodesta 2025 ajattelin paljon leipureita.
Kävin säännöllisesti lukupiirissä, jossa kahlattiin Karl Marxin Pääomaa. Se oli painettu raamattumaisen ohuille sivuille. Tarkoituksena oli tutkia, mitä teos voi tarjota nykypäivänä.
Ensimmäisessä osassa Marx selostaa, miten kaikkea aletaan mitata rahassa ja miten työläisten ajasta revitään voittoa.
Kirjan maailmassa leipurimestarien apurit ovat keskeinen ammattikunta. Puolivälin tienoilla Marx marssittaa jonossa esiin heitä ja muita 1800-luvun nuutuneita hahmoja, joilla ei ole aikaa edes nukkua.
Viheliäistä on hänen mukaansa se, että raataminen jatkuu, kun päivä loppuu.
Marx lainaa Britannian sisäministeriön 1860-luvulla teettämää raporttia, jonka mukaan työ leipomoissa on loputonta. Apurit tekevät taikinan illalla, paistavat sen yöllä ja vielä jakavat limput päivällä. He nukkuvat jauhosäkkien alla hetken, kun ehtivät.
Siksi Marxin mukaan ei ole ihme, että ”leipurinkisällit lasketaan lyhytikäisten työläisten joukkoon, jotka, sitten kun he ovat onnellisesti välttäneet työväenluokan kaikille osille ominaisen lastenkuolevaisuuden, pääsevät harvoin 42 vuoden ikään”.
”V…u mitä paskaa, ja liittyy vahvasti viime kerran aiheeseen.”
Suunnilleen näin kuului saateteksti, joka lähetettiin lukupiirimme viestiketjuun helmikuun lopulla. Viesti kertoi, että eduskunta oli päättänyt kumota leipomotyölain.
Jos voisi olla muutakin elämää
Sisällöltään laki oli ollut yksinkertainen: leipurille pitää maksaa tuplapalkkaa iltakymmenen ja aamukuuden välillä. Nyt kun lakia ei enää ollut, yölisää kaikille ei taattu enää missään.
En väitä seuranneeni elintarvikealan kuulumisia. En ollut edes kuullut koko laista ennen kuin sitä oltiin jo kovaa vauhtia lakkauttamassa.
Yritin kuvitella uutisen kappaleeksi Pääomaan. Olisikohan Marxia harmittanut?
Leipomoiden työläisillä on näkyvä paikka työväenliikkeen historiassa. Juuri he olivat niitä, jotka ensimmäisten joukossa ajoivat siedettävämpiä työehtoja – ja jotka saivat tavoitteensa läpi.
1800-luvun lopulla leivonta oli käsityötä. Koneellinen leivänvalmistus oli vielä kuriositeetti, jonka Marx ilmoitti pääteoksessaan jättävänsä huomiotta.
Leipurin työ oli siinä mielessä erilaista kuin isojen tehtaanpiippujen varjossa hikoilevien, mutta ei välttämättä parempaa. Usein leipurimestarin alaiset asuivat työpaikalla, ja töitä paiskittiin ylläpitoa vastaan kellon ympäri. Yövuoro aloitti, kun päivävuoro lopetti.
Työ oli kovaa ja kaiken vievää. Siksi tavoite oli suunnilleen tämä: jos voisi olla muutakin elämää.
Työntekijät lakkoilivat ja saivat siten vaatimuksiaan lakiin asti. Britanniassa kiellettiin yötyö alaikäisiltä leipomoissa, ainakin paperilla, 1863. Tsaarin Suomessakin uraauurtava laki koski juuri leipomoita.
Vuonna 1909 voimaan astuneeseen lakiin kirjattiin ensi kertaa asioita, joita pidetään yhä työväenliikkeen isoimpina voittoina. Käänteentekevää oli, että aikuisen työajalle laitettiin ensi kertaa rajat, jotka silloin olivat päivässä 10 ja viikossa 48 tuntia.
Tähän kaikkeen on ehditty sittemmin tottua, mutta yksi kohta on kiinnostava: laki määräsi leipomoita toimimaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, vain arkisin ja päiväsaikaan.
Laki oli jäänne mutta se toimi
Lukupiirikeväänä ammattikunta ei näyttänyt enää yhtä voitokkaalta. Yötyöhön oli palattu jo ajat sitten, kun leipomot olivat teollistuneet ja muuttuneet työpaikoiksi muiden joukossa. Viimeisetkin yötyökiellon rippeet oli poistettu 1990-luvun alussa.
Leipomotyölaki oli senkin jälkeen taannut öistä tuplapalkan, mutta nyt laki oli mennyttä.
Tavallaan se ei ollut ihme: laki oli jäänne, josta oli vuosien varrella pudotettu pois kaikki paitsi pykälä yölisistä. Minkään muun ammattikunnan palkasta ei ollut omaa lakia, vaan niistä on tapana sopia työehtosopimuksissa.
Olennaista oli kuitenkin se, että voimassa ollessaan laki toimi. Leipuri sai tuplapalkan, kun moni muu ammattikunta oli onnistunut neuvottelemaan vain parin-kolmenkymmenen prosentin yölisän.
Lisän vaatiminen ei ole sama asia kuin yövuoroista kieltäytyminen, mutta viesti on sama kuin Marxin aikoihin. Työväki ei halua valvoa, joten valvottamisesta pitää tehdä työnantajalle vähintään hankalaa.
Hallitusohjelmassa koko lain poistaminen kuitattiin yhdellä lauseella: ”kumotaan 1.3.2025 alkaen vanhentuneena”.
Ja juuri niin kyseisenä päivänä tehtiin. Ammattiliitto pelkäsi, että luvassa olisi vähemmän rahaa ja lisää valvomista.
Huoli olikin aiheellinen. Sopimusneuvotteluista tuli juuri niin nihkeät kuin liitto oli ennustanut.
Työnantajapuoli katsoi, että jos yön tuplapalkka halutaan kirjata työehtosopimukseen, vastineeksi jostain muualta pitäisi nipistää yhtä paljon.
Yötyötä tekee jo joka viides
Minä jatkoin lukupiirissä.
Marxin perusväite on, että pääoma haluaa aina enemmän. Pyörät on kannattavaa pitää pyörimässä, joten tehokkuuden nimissä unta kannattaa suoda vain ”niin moneksi jähmettymistunniksi kuin on välttämätöntä loppuun väsytetyn elimistön jälleen elävöittämiseksi”.
Siksi hänestä vain on niin, että työväeltä viedään kaikki se, mistä ei onnistuta pitämään kiinni. Jos rajoja ei ole, raataminen voi saada vaikkapa tuupertumaan tehtaan lattialle. Pääoma, Marx kirjoittaa, murtaa siis jopa työpäivän ”puhtaasti fyysiset äärirajat”.
Nykytiede ilmaisee asian toisin, mutta yhteenveto on käytännössä sama. Yötyö todella on terveydelle haitallista.
Tutkimusten mukaan vuorotyön yöt altistavat muun muassa uniongelmille, väsymykselle, tapaturmille, sydän- ja verisuonitaudeille, keskenmenoille ja syövälle.
Oma lukunsa on se, mitä muiden kanssa eri rytmissä eläminen tekee elämänlaadulle. Yötyöläisen kanssa on vaikeaa sopia tapaamisia, sillä on kuin elettäisiin eri aikavyöhykkeillä. Yövuorolainen pukee työunivormun, kun muiden juhlat ovat alkamassa. Pimennysverhojen takana pidetään korvatulppia.
Kaikesta tästä huolimatta yötyö ei vähene. Päinvastoin. Ainakin välillä sitä tekee EU:n tilastojen mukaan Euroopassa viidesosa työläisistä.
Kun aina voi sytyttää lampun
Yötyö kiellettiin jo kerran; nyt sen lopettamisesta ei puhu juuri kukaan. Mitä tavoitteelle tapahtui?
Soitan Työväenmuseo Werstaan johtajalle Kalle Kalliolle, jotta voisin ymmärtää 1800- ja 1900-lukujen taitteen työläisiä.
Lyhyessä puhelussa hän muistuttaa minua itsestäänselvyydestä: on tärkeää ymmärtää, että öisin on pimeää.
Se selittää Kallion mukaan vanhasta teollisuusmaailmasta paljon, ja siten myös nykypäivästä.
Ennen sähkövalon yleistymistä valaiseminen oli hankalaa, joten vanhoissa tehdassaleissa oli usein isot ikkunat ja työtä tehtiin päivänvalossa. Työpäivät venyivät pitkiksi, ja iso tavoite oli yksinkertaisesti lyhentää niitä.
Yötyö ei ollut keskeisin kysymys, sillä se oli poikkeus, johon oli yleensä joku tuotannollinen syy. Kuten se, että aamiaispöytään halutaan tuoretta leipää.
Enää öisin ei ole pimeää. Muutos ei koske vain työpaikkoja, vaan myös muuta ympäristöä.
Käyn öisin kuntosalilla ja ruokakaupassa, ja maailmanlaajuisten tietoliikenneyhteyksien vuoksi on aina päivä, ainakin jossain päin maailmaa. Ja kun yksi paikka toimii öisin, tulee toisillekin kiusaus ja mahdollisuus tehdä samoin. Siinä mielessä koko maailma on muuttunut leipomoksi.
Koska aina voi sytyttää lampun, vuorokausirytmiä ei ole. Juuri siksi siitä puhuminen tuntuisi tärkeältä.
Kompensaatiota, ei vapautusta
Kapitalismissa kaikella on hinta. Kilo jauhoja ja tunti työtä mitataan molemmat rahassa, ja silloin ne ovat kauppatavaraa, kuten myös alttius uniongelmille, sairauden riski ja ystävän syntymäpäivät, joihin ei pääse osallistumaan.
Historiassa leipurit lopettivat yötyön, mutta nyt työntekijät vaativat lähinnä lisää rahaa vaivoistaan.
Se tuntuu siinä mielessä ymmärrettävältä, että muuhun tuskin pystyttäisiin nykyisin. Kattovalojen alla ajatuskin yötyön lopettamisesta tuntuu kaukaiselta. Ehkä siksi liitotkaan eivät juuri vaadi yötyön poistamista vaan rahakorvausta ja vuorolistojen hienosäätöä.
Onko se edes ongelma? Onko sillä jotain erityistä merkitystä, että valvomme ja nukumme samassa rytmissä?
Kun katsoo yötyöläisten ammatteja, vaikuttaa siltä, että sillä on. Harva toimitusjohtaja valitsee työskennellä säännöllisesti öisin, vaan usein vuorossa on esimerkiksi hoitaja tai rekkakuski.
Ylempää keskiluokkaa murto-osan korotus tuntipalkkaa tuskin houkuttelisi sekoittamaan päivärytmiä, mutta jos peruspalkka ei riitä, tulee lisistä tärkeitä.
Marxin päiviä ja meidän aikaamme yhdistää se, että työntekijä on tunnetusti vapaa myymään oman työpanoksensa. Yhtä totta on se, että käytännössä niin on myös pakko tehdä.
Jos yölisä on parasta, mistä edes osataan haaveilla, sen saaminen voi tuntua ihan hyvältäkin diililtä.
Kevään mittaan jatkoin lukupiirissä ja unohdin menneet ja nykyiset leipurit. Liitto lakkoili – tarrasi kiinni jo kerran taisteltuihin ehtoihin, ei tavoitellut taivaita.
Siihenkin pystyttiin vain vaivoin, ja sen seuraaminen tuntui vaivaannuttavalta. Kun työtaistelut jumittivat, seurasin uutistoimituksessa laiskasti, loppuvatko ruispalat kaupoista.
Myöhemmin opin, että yön tuplapalkka kirjattiin lopulta uuteen työehtosopimukseen.
Silti liittokaan ei tuulettanut. Työehtosopimus oli kompromissi, ja yöunia säästävä torjuntavoitto maksettiin muun muassa kokemuslisissä, viikonloppuvapaissa ja työvuorolistojen rytmityksessä.
Marx mumisi sivujen välistä jotain.
lehti 