Läpisuomettunut Kekkoslovakia, Kremlin taskussa, nöyristelyn maailmanennätys – mainesanoja sodanjälkeiselle Suomelle on riittänyt. On kasapäin muistelmia, tutkimuksia ja artikkeleita, vaan todellisesta kumarruskulmasta ei olla vieläkään yksimielisiä. Eikä varmaan milloinkaan.
Osin epätavanomaisistakin luukuista tähän lähihistoriaamme tähyää Esa Leskinen kirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Toinen tasavalta, joka tuli ensi-iltaansa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Yli 40 vuoden ajanjakso vain kahden ja puolen tunnin esityksessä tuntui järjettömältä ajatukselta, näytelmän jälkitunnelmissa se on täpärästi hyväksyttävissä.
Ensiksi: Esa Leskistä ja tekijäjoukkoa on kiitettävä suurista taustakaivauksista, paneutuneista ajankuvista ja yllätyksellisistä korostuksista. Dokumentaariseksi teatteriksi luokiteltava esitys panee teknisenkin koneiston natisemaan, siinä määrin millintarkkaa yhteistyötä toteutus vaatii. Tällaista palapeliä en heti muista Kansallisesta, mutta hyvin toimii. Kypsää työtä kaikkinensa.
Mitä eteemme sitten annetaan Toisessa tasavallassa?
Näemme vakavasti otettavan yrityksen kansalliseksi omaksikuvaksi, suurilinjaisen hahmotuksen siitä, mikä mahdollisesti oli olennaisinta sodanjälkeisessä Suomessa 1980-luvulle asti. Rannaton tehtävä, materiaalia junakuormittain, pakollisia valintoja tuhka tiheään.
Leskisen ratkaisu on omaperäinen, jopa hullunrohkea. Näytelmä jyrää eteenpäin ikään kuin kahdella näyttämöllä, limittäisten tasojen näytöksinä – ei sentään eri näytelminä.
Syksystä 1944 eteenpäin on asetelma: kansallisen olemassaolon vaaranhetkiä, Kremlin aikeiden torjuntaa, luovimista, helpotuksenkin tuokioita. Totisten miesten totisia istuntoja, joissa jyrähtelevät Paasikivi, Stalin, Kekkonen, Hruštšov, Kosygin, ja monet muut. Kohtauksissa on imua ja nasakkaa replikointia. Ja valtiomiestaitoa, esimerkkinä se, miten nuorempi Kekkonen (Janne Reinikainen) Paasikiven (Jukka Puotila) seurassa asennoituu Stalinin YYA-ehdotukseen talvella 1948.
Toisena pääjuonteena näyttäytyy, miten rikkilyöty persaukinen Suomi alkaa kivuta kohti hyvinvointia. Se on kauas katsovia aloitteita ja lakeja, uurastusta vaativa polku, jolla korostuu naisten ja naispoliitikkojen panos. Karkeistaen: hyvinvointivaltio oli naisten vaatimus ja luomus, niiden satojentuhansien naisten, jotka arjessaan kokivat räikeät puutteet terveydenhoidossa, koulutiellä, eläkkeissä…
Uudistusten läpiajoa kuvastavat puheenpätkät, joita sirotellaan esitykseen autenttisina lainauksina eduskunnasta, monien jo unhoon painuneiden (nais)edustajien artikuloimina. Sellaisina kuten ajatus, että vauraus ei saa olla itseisarvo, vaan keino yhteisön päämäärien saavuttamiseksi. Lakialoitteet ovat komeita vetoja, vastustajilta irtoaa usein paitsi noloja myös virheellisiä (mm. sosiaalidarvinistisia) argumentteja.
Ei liene vaikea arvata, että lakien puoltajia tuli Skdl:n, Sdp:n ja maalaisliiton naisista, vastustajia oikeiston miehistä ja naisista. Rintamajako vakiintui.
Toisen tasavallan esityskeinoissa on siis riskialttiutta. Hei, luetaanpas sosiaalilakialoitteita niin saadaan vetävänä rullaavaa draamaa! Pidän niitä kohtia poikkeuksellisina ja perusteltuina väliosina – pahaa ei tee Kansallisen päälavallakin kuulla ihan kansannaisten viisautta parlamentin puhelavalta. Kukapa meistä enää muistaa vaikkapa Impi Lukkarisen, Hilja Väänäsen tai Irma Torven pyrintöjä?
Näytelmän keskeisiä rooleja ovat Janne Reinikaisen nuorempi Kekkonen, Vesa Vierikon vanha Kekkonen, Jukka Puotilan Paasikivi ja Taisto Oksasen Stalin. Vahvalla otteella toteutettuja hahmoja.
Tupla-Kekkonen luo faustisen kuvan, se on matka noususta ja vallanmakeudesta kohti paranoiaa ja hajoavaa mieltä. Unessa Stalin tyrkyttää gruusialaista viiniä, harhoissa tulevat tykö kevään 1918 teloitetut. Lopun kuvitteellinen Kekkosen ja Paasikiven dialogi on näytelmän kohokohtia. Reinikainen ei vedä rooliaan yhtään yli, ja Vierikko vanhuksena on ilmiömäinen.
Paasikivi petraa kohtauksesta toiseen. Puotila menee melskauksen läpi ukon karaktääriin, ikuiseen huolestuneisuuteen ja epäluuloon. Näyttelijä ei ratsasta imitaatioillaan vaan löytää syvemmältä. Liioin Stalin demonina ei ole Oksasen hyppysissä yhtään yksinuottinen.
Näyttelijät vetävät kaikkiaan 82 roolia! Totta kai useimmat ovat välähdyksiä, skarppejakin sellaisia, ja tunnistuspulmasta selviydytään kekseliäästi. Koko näyttelijäkunta venyy vakuuttaviin suorituksiin.
Lukuisia Paasikivi–Stalin–Kekkonen-näytelmiä on jo nähty. Edeltäjiinsä Toinen tasavalta vertautuu itsenäisenä, paneutuvana ja kenties vähiten populistisena työnä. Ja pyrkimys silmäillä korkeantason kabinetteja laveampaa maisemaa on pelkästään tervetullut. Yritys ymmärtää miksi ja miten Suomi on muuttunut – muovautunut sellaiseksi minä Suomen vielä hetki sitten tunnistimme. Vaan tunnistammeko yhä?
Dokumenttiteatterin erikoismies Leskinen on ohjannut käsikirjoittaja Leskisen tekstin varmakätisesti. Valituista käännekohdista solmiutuu täysipainoinen tulkinta. Korostuksista – mitä esitetään ja minkä kustannuksella? – herää toivottavasti vilkasta sananvaihtoa.
Aineksia on yllin kyllin.
Esa Leskinen: Toinen tasavalta. Kansallisteatterin suuri näyttämö. Ohjaus Esa Leskinen. Lavastus Kati Lukka. Puvut Tarja Simonen. Musiikki Jussi Tuurna. Valot Ville Toikka. Videot Paula Lehtonen. Livevideot Ida Järvinen. Äänet Esa Mattila. Naamiointi Petra Kuntsi. Taustatutkija Riku Luostari. Suuri tekninen henkilökunta. Rooleissa Vesa Vierikko, Janne Reinikainen, Kristiina Halttu, Jukka Puotila, Taisto Oksanen, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Valtteri Simonen, Antti Pääkkönen, Sari Puumalainen, Erik Rehnstrand ja Jussi Tuurna. Ensi-ilta 12. helmikuuta, ja esityksiä 18.5. asti.
uutiskirje 