Kirjailija Väinö Linnan (1920–1992) romaani Täällä Pohjantähden alla on suomalaista peruskalliota. Se vertautuu vähän kuin perustuslakiin, joka on asemaltaan vankkaa tekoa ja jota kunnioitetaan lähes pyhänä luomuksena.
Pohjantähteä on yli puolivuosisadassa usein sovitettu myös teatterilavoille, viimeksi kaksi kesää sitten Antti Mikkola ohjasi sen Pyynikin kesäteatteriin.
Ja uusin versio on aina Tapaus. Niin nytkin, kun keskipolven teatterimies Lauri Maijala sovittaa ja ohjaa tuhatsivuisesta Pohjantähti-trilogiasta näytelmän Kansallisteatteriin. Ja tekee sen suuresti: suurelle näyttämölle, suurin resurssein, suurin laajoin vedoin.
Ei Pentinkulma-eeposta oikein kamarinäytelmänä osaisikaan kuvitella. Se vaatii panostusta eli lukuisan joukon näyttelijöitä, tehoavia näyttämökuvia, tilaa ja ääntä, vimmaa. Tuota kaikkea Maijalalla on – ja saamiaan voimavaroja ohjaaja hyödyntää maijalamaisen jymäköin ottein. Näytelmä (kahdella väliajalla) vie liki neljä tuntia tuntumatta yhtään pitkältä saati pitkitetyltä. Se jos mikä todistaa vetovoimasta.
Väliajat jakavat esityksen selkeästi kolmeen osaan. Rytmitys on mainio. Akselin ja Elinan häihin päättyvään ensimmäiseen osaan päättyy myös vanha Suomi, näennäisen luokkasovun ikijärjestys, kakkosjakso kärjistää konfliktin sisällissodaksi jälkitiloineen, ja lopussa pääosan saavat lapuanliikkeen nyrkkivalta sekä talvi- ja jatkosodan kärsimys.
Enimmäkseen Maijala seurailee kronologiaa, ja vain joissakin jälkipuolen kohtauksissa on aikatasoja ronskimmin ylittävää simultaanisuutta.
Historian sävyjä on pakostakin yksinkertaistettu. Pentinkulman kahtiajaon Maijala pelkistää pappilanväen, Paronin ja Töyryjen edustamaan eliittiin ja toiselta puolen lähinnä Koskeloiden ja Kivivuorten torpparirahvaaseen. Sosiaalisia välitapauksia ei juurikaan esiinny, omana poikkeuksenaan sivistynyt räätäli Halme.
Maukkaita hahmoja on poissa. Ei ole Kankaanpään Eliaksen ja Leppäsen Preetin kaltaisia salaviisaita kommentaattoreita, ei Siukolan sysimustaa luokkavihaa tai Kiviojien remeltävän yritteliästä miessakkia.
Porukkaa riittää siltikin. Kaikkiaan 24 näyttelijää suoriutuu 120 roolistaan taidolla muttei rutiinilla, ja maalaista elämänkirjoa kuvataan kyllin monisärmäisesti. Kylä hengittää.
Millaisen hahmotuksen näemme?
Alkupuolellaan esitys näyttää enemmän yksilöiden ja perheiden hallitsemalta Pentinkulmalta, kunnes viimeisissä jaksoissa etualalle nousee kansakunnan kollektiivitaso, kolmekymmentäluku muilutuksineen mäntsälänkapinoineen, lopulta sodan kauhut ja kuolemat.
Loppukohtaus on kokoava, tutut parit löytävät uudelleen toisensa harmoniseen tanssiin – kuin katsoen kuljettuun pitkään taipaleeseen.
Pitkin näytelmää lavastukset, visualisoinnnit ja äänimaailmat ovat kekseliäitä. Eräin laulusovituksin kiteytetään ääritilanteita, kuten Sotilaspojan ja Punakaartin marssin yhtäaikaisella laulamisella talven 1918 jakaantumista. Hyvin puree myös nuorten puhekuoro ja tanssahtelu ”jumalauta mä tykkään tosta sosialismista” -tahdein.
Maijala hallitsee kohtausten juoksutuksen, iskevästi, silti ilman läpijuoksun tuntua. Kärkevätkin ratkaisut toimivat, kahden jussipaitaisen lapualaisen koreografia ja ”selostettu” Mäntsälän kapina jopa loisteliaasti. Visionäärinen ohjaaja on istuttanut innostustaan myös näyttelijöihin.
Ja lopultahan näyttämötaide riippuu näyttelijöistä, niin ikään Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterissa. Etukäteen ounastelin, saavatko nuorehkot näyttelijät kosketusta historialliseen aikaan ja hahmogalleriaan. Kyllä vaan saavat!
Kaikkia ei mahdu mainitsemaan, muutaman kuitenkin. Nuorta joukkoa, mutta komeasti pärjäävät Otto Rokka, Wenla Reimaluoto, Sulo Rahman, Lauri Qvick, Kasper Korpela ja Toni Nikka.
Aivan erikseen miellyin Aksa Korttilaan Laurilan Elmana ja Helmi-Leena Nummelaan Leppäsen Aunena. Elmahan on Linnan riipaisevimpia hahmoja… Ja vaikkei Aunesta voi rakentaa mitään emansipaattoria, niin itsekunnioitustahan hänelläkin on.
Timo Tuominen täyttää Aadolf Halmeen mitat prikulleen. Entä kukapa tekisi Paronin ja opettaja Rautajärven osat Carl-Kristian Rundmania täydemmin, ja Esa-Matti Long vetää Anttoo Laurilan kärsimyksen juuri passelilla tunteella – ei yli eikä ali.
Kirkkoherra ja ruustinna Salpakaria esittävät Juha Varis ja Katariina Kaitue – kokokuvalle tärkeät onnistumiset. Lauri Salpakarin tahdottomuus ja pälyily, Ellenin kohdilleen viritetty ylenkatse! Heidän Ilmari-poikansa (Pyry Nikkilä) kohoaa finaalissa yhdeksi avainhenkilöksi. Petri Liski Töyryn isäntänä ja agitaattori Eetu Salinina löytää olennaisen. Salinin vaalipuhe on illan kohokohtia.
Koskelan torpassa tekevät varmaa työtä Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma) sekä mainitut Otto Rokka (Akseli) ja Wenla Reimaluoto (Elina). Jani Karvinen vakuuttaa Otto Kivivuorena, juurevana huumoriäijänä.
Yllättävin on Maria Kuusiluoma rakennusmestari Hellberginä, jonka pöyhkeän besserwisser-asenteen hän ilmentää täysimääräisesti.
Yksilöiden vajoaminen näytelmän lopussa taka-alalle johtuu ohjaaja Maijalan valinnoista, ei näyttelijöiden haipumisesta. Se on luvallista ja täysin ymmärrettävää. Pohjantähti seisoo aina laajassa maisemassa, kansakunnan jalansijoilla. Eilen, tänään, huomenna.
Jos ei historia sellaisenaan kertaudukaan, monien kaunan, joukkovihan ja hysterian säikeiden voi pelätä vahvistuvan tänäkin päivänä. Kavahtakaamme niitä.
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala. Lavastus Kati Lukka. Puvut Auli Turtiainen. Valot Kalle Ropponen. Äänet ja musiikki Jani Rapo. Ensi-ilta 24.9. ja esityksiä 12.3.2026 asti.
uutiskirje 