Hoitajan väljään, lyhythihaiseen asuun pukeutunut nainen kantaa tarjotinta, jolle on asetettu kaksi lasia kuohuvaa ja pieni puinen Ruotsin lippu. Kansankotiin on syntynyt uusi kansalainen Kätilöt-dokumenttisarjassa.
Sarja kuvaa neljän kätilön työtä suuressa ruotsalaisessa synnytyssairaalassa: seurantakäyntejä kotona ja osastolle sekä erilaisia synnytyksiä. Kun synnytys on ohi ja perhe on siirtynyt lapsivuodeosastolle, kantaa hoitaja heille tarjottimella lasit kuohuvaa.
Ehdin jo kadehtia juomia, mutta seuraavan synnytyksen jälkeen huomaan, että kyse onkin vain mehusta. Mutta Ruotsin lippu, se nostaa ihokarvani pystyyn. Se muistuttaa siitä, ettei synnytys ole koskaan vain yksityisasia, vaan osa välttämätöntä ihmiselämän ja haluttua kansakunnan uusintamista.
Ilman synnyttäjiä ei ihmiskunta jatku, valtiolla ei ole uusia veronmaksajia, työntekijöitä ja hoivaajia. Siksi ihmisten ja erityisesti naisten lisääntymispotentiaali on vuosisatoja ollut valtiollisen kiinnostuksen, kontrollin, rohkaisemisen ja ehkäisemisen kohde.
Tämä työ on saanut manipuloivia ja jopa väkivaltaisia piirteitä: yhtäältä vähemmistöihin kuuluvien ja laitoksiin joutuneiden naisten pakkosterilointeja, toisaalta abortin kieltämistä ja suurlapsiperheitä ihannoivaa propagandaa sota-ajan Suomessa.
Mutta aivoni ovat virittyneet nyt enemmän syntymän ihmeen kuin yhteiskunnallisen kritiikin taajuudelle. Katson kyyneleet silmissä naisia, jotka ovat elämänsä suurimman ponnistuksen edessä, vahvoina, peloissaan, epävarmoina, luovuttamaisillaan, eläimellisinä.
Katson lapsia, limaisia ja avuttomia nisäkäsvauvoja, joita naiset pusertavat kohduistaan. Nämä naiset tekevät ruumiillaan kovaa työtä, venyvät, ponnistavat, päästävät irti ja ottavat vastaan. Minusta he – me – olemme ansainneet lasin kuohuvaa.
Mutta suomalaiselle synnyttäjälle ruusunlehdetkin ovat liikaa. Ruusunlehdet – esteettinen, turha, romanttinen, hitusen luksus – nousee nykysynnyttäjien turhamaisuuden symboliksi Helsingin Sanomien ”Potilas vai asiakas” -artikkelissa (13.10.2025).
Juttu käsittelee synnytystoiminnassa ja synnyttäjissä tapahtuneita muutoksia 1960-luvulta lähtien. Narratiivi menee näin: Ensin synnyttäjät olivat passiivisia potilaita, joilta ei paljon kyselty vaan peräruiskeet tökättiin peppuun rutiinisti. Sitten he alkoivat vaatia parempaa. Nyt toiveet ovat toteutuneet. On synnytysammeita ja tunnelmamusiikkia, mutta vielä vain jotkut vaativat lisää tietämättä omaa parastaan.
Minusta me olemme ansainneet lasin kuohuvaa.
Vaatimuksista ja epärealistisista odotuksista seuraa pettymyksiä ja henkilökunnan kuormittumista. Osansa kritiikistä saa yksityisten toimijoiden tarjoama tieto, joka ruokkii näitä epärealistisia toiveita. Vähemmän huomiota saavat synnytyssairaaloiden resurssit ja synnytysvalmennuksen kutistuminen. Sillä samaan aikaan, kun yksilöllisen hoidon ja synnyttäjän toiveiden kunnioittamisen ideat ovat lyöneet läpi, ovat resurssit huvenneet.
Onko ihme, jos osa synnyttäjistä nojaa yhä vahvemmin terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisiin tietolähteisiin, jos järjestelmä ei pysty tarjoamaan riittävää tietoa? Vierailut synnytyssairaaloihin on suurimmaksi osaksi lopetettu, ja synnytysvalmennus koostuu esimerkiksi Helsingissä yhdestä etäluennosta.
Kun itse odotin esikoistani, hain tietoni ennen kaikkea kirjastosta, kuopuksen kohdalla osallistuin yksityiseen valmennukseen. Julkinen valmennus silloin 2010-luvun Helsingissä sisälsi lähinnä listauksen synnytyksen vaiheista ja kipulääkkeistä sekä kehotuksen ”luottaa kätilöön”.
Luottamus on hyvä neuvo, ellei se tarkoita vihjausta luopua vallasta kysyä ja kyseenalaistaa, itsemääräämisoikeudesta ja mahdollisuudesta tehdä informoituja päätöksiä. Luottaminen on myös helpompaa, jos tuntee sen kehen tulisi luottaa.
Tanskassa, toisin kuin Suomessa, synnytyksen laatumittareihin kuuluu kätilön synnyttäjän kanssa viettämä aika. Tavoitteena on, että kätilö viettää synnytyssalissa kolme neljäsosaa synnytyksen kestosta. Dokumentissa ruotsalainen kätilö kertoo kokevansa riittämättömyyttä, jos ei pysty olemaan jatkuvasti synnyttäjän tukena.
Tällainenkin luksus on Suomessa liikaa. Täällä on ihan normaalia, että kätilö avustaa useita synnytyksiä samaan aikaan ja saattaa vain vierailla salissa suorittamassa toimenpiteitä. Ilmankos synnytystukihenkilön eli doulan palkkaaminen synnytykseen on yleistynyt. Hän rohkaisee, painaa akupisteitä, hieroo synnyttäjää ja auttaa kumppania tukemaan.
Kätilöt ovat liian kiireisiä tällaiseen jatkuvan tuen tarjoamiseen, vaikka WHO:n mukaan tutkimusnäyttö viittaa sen vaikuttavan positiivisesti synnytyskokemukseen ja vähentävän kivun kokemusta.
Resurssien tiukkuus näkyy myös lapsivuodeosastoilla, joilla vastuuta vastasyntyneen ja äidin hoivasta on siirretty yhä enemmän perheille. Kiintymyssuhteen syntyä ja imetystä edistävä vastasyntyneen jatkuva vierihoito on hyvästä – paitsi jos synnyttäjä on liian väsynyt tällaista hoitoa tarjoamaan.
Synnytys kestää tunteja, sen jälkeen jatkuvat jomottavat jälkisupistukset, synnyttäjällä voi olla kovia kipuja tai sektiohaava estää liikkumisen ja vastasyntyneen nostelun. Jokaisen synnytyksen jälkeen äiti tarvitsee hoivaa siinä missä lapsensakin.
Tästä hoivasta kantaa vastuuta yhä enemmän puoliso. Kaisa Kuurneen ja Anna Lepon (2022) mukaan koronarajoitusten aikaan synnyttäneiden äitien kokemuksissa korostuikin yksinjäämisen ohella hoivan ja avun puute, kun puolisot eivät saaneet edes vierailla lapsivuodeosastoilla.
Synnyttämisestä ja sen historiasta voisi siis kertoa myös siitä näkökulmasta, paljonko hoiva ja elämän uusintaminen saavat maksaa. Paljonko valtio on valmis maksamaan uusien kansalaistensa tuotannosta? Vastaus: jatkuvasti vähemmän.
Vaikka sama logiikka, palveluista ja hoivasta leikkaaminen, näkyy muissakin hyvinvointipalveluissa, merkille pantavaa on se, miten synnytyksistä leikkaaminen on tapahtunut vailla suurempaa vastarintaa. Lepon ja Kuurneen mukaan historiallisesti feministinen keskustelu äitiyshuollosta on Suomessa ollut vähäistä.
Tätä selittävät kamppailujen keskittyminen työelämään liittyviin kysymyksiin, kuten päivähoitoon ja palkkaukseen. Suomalainen feminismi on myös painottanut vahvasti sukupuolten samuuksia. Naisen rooli lapsen kantajana on sopinut samuuksien retoriikkaan huonosti.
Hupenevat resurssit kertovat siitä, minkä verran hoivaa ja elämän uusintamista arvostetaan. Arvostuksesta ja pikemminkin sen puutteesta kertoo myös tapa keskustella synnyttäjien toiveista.
Hesari kiertää juttunsa kysymyksen ”vaativatko synnyttäjät jo liikaa” ympärille. Kummallista kyllä en ole lukenut mistään toisesta terveydenhuollon asiakasryhmästä vastaavaa: vaativatko syöpäsairaat jo liikaa? Eikö mikään riitä diabeetikoille? Vaikka aina ja kaikkialla on vaikeita asiakkaita ja haasteellista vuorovaikutusta.
Miksi juuri synnyttäjät on nostettu tikunnokkaan?
Siksi, että synnytys on elämäntapahtuma, jonka omistajuus ja merkitykset eivät ole vain terveydenhuollon ammattilaisten käsissä. Ja sehän on kovin ärsyttävää monia vuosia alaansa opiskelleen ja siellä työskennelleen ammattilaisen näkökulmasta. Mutta ei kyse ole vain siitä.
Vaativa synnyttäjä on Hankala Nainen, joka ei tyydy osaansa vaan vaatii tarpeidensa ja halujensa täyttämistä, vaikka ne eivät mahtuisikaan terveydenhuollon järjen piiriin.
Hän haluaa ruusunlehtiä, suklaata ja vibraattorin synnytykseen, hän tarvitsee hieronnan ja epiduraalipuudutuksen, hän vaatii oikeutta synnyttää veteen ja päättää mitä lääkkeitä häneen pistetään.
Toivon lempeitä vuoroja ihmeiden todistajien jouluun.
Ja niin hänestä tulee arjen realiteeteista vieraantunut hempukka, joka ei ymmärrä, että hedelmöityksen hetkellä solmittiin sopimus, joka määräsi hänet työntämään omat tarpeensa syrjään ja uhraamaan itsensä ilolla, onhan hän tulossa äidiksi. Se, että synnyttäjien toiveista puhutaan vähätellen maamme suurimman päivälehden sivuilla, kertoo siitä, että synnyttäjät ovat ottamassa synnytyksensä omiin käsiinsä. Ja juuri niin sen pitääkin olla.
Minun kehoni, minun synnytykseni. Synnyttäjä ei ole potilas eikä synnytys ole sairaus. Mutta ei asiakkuuskaan riitä.
Henkilökohtaisten valintojen lisäksi haluan nähdä järjestelmätason muutoksia. Kätilöitä, joiden aika riittää läsnäoloon ja hoivaan. Hoitoa, joka ei ole pirstoutunut sairaalan ja neuvolan välille. Tämä on todellisuutta Tanskassa, ja Kätilöt-sarjassa kuvataan saman kokeilua Ruotsissa.
Suomessa jatkuvan hoidon mallia kokeiltiin pienessä mittakaavassa 1990-luvulla Kätilöopiston sairaalan Haikaranpesä-osastolla sen alkuaikoina. Suosittu, synnyttäjälähtöisestä ja lempeästä hoidostaan tunnettu osasto kuitenkin lakkautettiin vuonna 2013 synnyttäjien ja siellä työskennelleiden kätilöiden vastustuksesta huolimatta.
Maailman terveysjärjestö (WHO) suosittelee jatkuvan hoidon mallia, jossa kätilötiimi hoitaa odottajaa raskaudenseurannan, synnytyksen ja lapsivuoteen aikana. Kun perhe synnyttää tutun kätilön kanssa, toiveet, pelot ja väärinkäsitykset on keskusteltu jo raskausaikana, synnyttäjä tietää mitä odottaa, kätilö tietää, mitä synnyttäjä toivoo.
Suomessa odottaja kohtaa neuvolassa tyypillisesti terveydenhoitajan, joka ei kätilön tapaan ole synnytyksen asiantuntija. Jos saisin muuttaa yhden asian suomalaisessa äitiyshuollossa, toisin vastaavan mallin tänne. Voisimmeko edes kokeilla?
Fyysisesti turvallinen synnytys ei riitä 2020-luvulla. Sen rinnalle on nostettava yhä vahvemmin hyvän synnytyskokemuksen ja itsemääräämisoikeuden tukeminen, arvot, joita myös WHO korostaa painokkaasti.
Kyse on naisten oikeuksista, naisten ruumiillisen uusintamistyön arvostamisesta, elämän arvostamisesta. Sille voisi kohottaa maljan, vaikka jouluna, onhan kyseessä syntymän ja siten myös synnytyksen juhla.
”Synnytyksen jälkeen on ihan pilvissä. On todistanut ihmettä. On se ihmeellistä, että ihmeiden todistaminen on työtäni”, sanoo Kätilöt-sarjan Camilla avustettuaan taas yhtä naista elämän luomisessa.
Kaiken muun ohella synnytys on ihme ilman jumalaa, ihme jonka kaikki olemme kokeneet. Ja sen todistaminen on työtä, joka ei koskaan lakkaa.
Kun Suomi hiljenee joulun viettoon, synnytysosastoilla naiset synnyttävät, lapset syntyvät ja kätilöt tukevat, rohkaisevat, tutkivat, leikkaavat, ompelevat, punnitsevat ja pesevät kolmessa vuorossa kellon ympäri.
Toivon lempeitä vuoroja ihmeiden todistajien jouluun.
uutiskirje 