Petteri Orpon hallituksen taival on ollut yhtä rasismikohusta toiseen rämpimistä. Heti hallituskauden alussa kesällä 2023 velloi kohu elinkeinoministeri Vilhelm Junnilan (ps.) natsiviittauksista ja Riikka Purran (ps.) vanhoista blogikirjoituksista. Tuolloin keskusteltiin pesukarhukravateista ja numeroyhdistelmistä.
Nyt ollaan uuden äärellä. Miss Suomi Sarah Dzafce menetti kruununsa sen jälkeen, kun hänestä julkaistiin somessa kuva, jossa hän venytti silmiään.
Perussuomalaiset haistoivat tilaisuuden julkisuudelle ja säntäsivät puolustamaan rasistiseksi tulkittua elettä: kansanedustajat Juho Eerola ja Kaisa Garedew sekä europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen julkaisivat omissa kanavissaan kuvia ja videon, joissa he venyttivät silmiään sanojensa mukaan osoittaakseen tukea cancel-kulttuurin uhriksi joutuneelle missille.
Visuaalinen viestintä toimii.
Nyt Suomesta on Aasiaan levinnyt salamavauhtia täysin paikkansapitävä kuva: maan poliittisessa johdossa suhtaudutaan aasialaisiin rasistisesti, eikä sitä edes peitellä. Syykin on selvä: visuaalinen viestintä toimii.
Hallituksen edelliset rasismikohut ovat perustuneet kieleen. Junnilan viittaukset kaasuttamiseen tai Juha Mäenpään (ps.) puheet vieraslajeista vaativat kääntämistä ja kontekstointia. Keskivertokansalainen Tokiossa tai Shanghaissa ei jaksa perehtyä moisiin. (Riikka Purran vanhat kirjoitukset tosin olivat niin yksiselitteisen rasistisia ja epäinhimillistäviä, että kielimuuria ei ollut vaikea ylittää.)
Silmien venyttäminen on toista maata: rasistinen viesti välittyy katsojalle yhdellä silmäyksellä, eikä se vaadi selityksiä. Kun suomalainen poliitikko venyttää silmiään, viesti on kirkas ilman sanakirjaakin: me pidämme teitä pilkkanamme.
Maailmalla brändit ovat oppineet tämän kantapään kautta. Muotitalo Dolce & Gabbana ajautui muutama vuosi sitten massiiviseen kriisiin Kiinassa rasistisiksi tulkittujen mainosvideoiden vuoksi. Vasta elokuussa 2025 sveitsiläinen kellojätti Swatch joutui myrskyn silmään mainoksellaan, jossa malli venytti silmiään. Yhtiöille seuraukset ovat olleet konkreettisia ja taloudellisia.
Suomi ei myy luksuslaukkuja tai kelloja, mutta Aasian maat ovat elintärkeitä kauppakumppaneita. Pienelle maalle maakuva on usein juuri sitä, ettei siitä muodostu vahvaa mielikuvaa lainkaan: Suomi pysyy taustalla, neutraalina ja turvallisena. Siksi yksi ainoa kansainvälisesti leviävä kuva voi painaa suhteettoman paljon. Monelle se voi olla ensimmäinen – ja pitkään ainoa – muistijälki Suomesta.
Kuvat myös muistetaan. Varsinkin sellaiset, jotka herättävät tunnereaktion: häpeän tai suuttumuksen. Kuvat ovat myös loputtomasti kierrätettävissä. Kun kuva on kerran olemassa, se on helppo kaivaa esiin aina uudestaan – kun joku haluaa irvailla tai rakentaa tarinaa siitä, millainen maa Suomi oikeasti on.
Mainehaitta ei ole vain abstraktia maakuvan murenemista, vaan luottamuksen menettämistä, joka näkyy jo konkreettisesti. Japanissa, jossa Suomi on kokoonsa nähden poikkeuksellisen tunnettu ja pidetty, kohua seurataan luetuimmilla uutissivustoilla käänne käänteeltä. Kohu on esimerkiksi ajanut jäihin kulttuuriprojektin, kun japanilainen yhteistyökumppani kertoi tutustuneensa Suomen hallituksen toimintaan ja sen suhtautumiseen japanilaisiin.
Kun Japanin toiseksi suurin sanomalehti Asahi Shimbun uutisoi näyttävästi suomalaiskansanedustajan eleestä, pelkkä kotimainen olankohautus ei riitä vastaukseksi. Eerola on pahoitellut asiaa lehdelle, mutta muotoilu on tuttu: ”olen syvästi pahoillani, että valokuvani on loukannut aasialaisia”. Japanissa kuitenkin ymmärretään anteeksipyyntöjen päälle, eikä pahoittelu seurauksista ilman vastuunottoa teosta toimi.
Lopulta edes tuhat selitystä ei välttämättä riitä korjaamaan yhden kuvan aiheuttamaa vahinkoa.
Kirjoittaja on kuvajournalisti ja visuaalisen viestinnän asiantuntija.
uutiskirje 