Marokon 50 vuotta sitten haltuunsa ottamaa Länsi-Saharaa on sanottu Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi. Lokakuun viimeisenä päivänä sen itsenäistyminen lykkääntyi jälleen tuntemattomaan tulevaisuuteen, kun YK:n turvallisuusneuvosto päätti tukea Marokon autonomiasuunnitelmaa Länsi-Saharalle.
Marokko esitti YK:n nyt käytännössä hyväksymän autonomiasuunnitelman ensimmäistä kertaa jo vuonna 2007, ja vuonna 2020 Yhdysvallat presidentti Trumpin ensimmäisellä kaudella antoi sille tukensa. Suunnitelmassa mainitaan paikallinen hallinto, oikeuslaitos ja talous, mutta ei juurikaan konkreettisesti hahmotella, miten Saharan autonominen alue käytännössä toimisi.
Vuoden 1975 marraskuun alussa Marokon sotavoimat tunkeutuivat alueelle, joka tuolloin tunnettiin Espanjan Länsi-Saharan provinssina. Armeijaa seurasi niin sanottu Vihreä marssi: sotilaiden suojeluksessa satojatuhansia marokkolaisia siviilejä virtasi alueen alkuperäisten asukkaiden, sahrawien maille. Alkoi miehitys, jolle ei loppua näy.
Monet sahrawit kokevat turvallisuusneuvoston päätöksen Marokon maahantunkeutumisen 50-vuotispäivänä suoranaisena harkittuna julmuutena, ei pelkkänä yhteensattumana.
– Kolonialismi ei ole loppunut, ja me olemme Afrikan viimeisen siirtomaan hallinnon jatkuvien väärinkäytösten uhreja, sanoo Garazi Hach Embarek. Hän on Polisarion perustajiin lukeutuneen baskilaisen sairaanhoitajan tytär ja sahrawi-aktivisti. Vuonna 1973 perustettu Länsi-Saharan vapautusliike Polisario on YK:n sahrawien edustajaksi tunnustama järjestö.
Kotimaana leiri
Ehmudi Lebsir oli 17-vuotias, kun hän joutui vaeltamaan jalkaisin yli 50 kilometriä halki hiekkaerämaan naapurimaahan Algeriaan säilyäkseen hengissä. Hän ei vielä 50 vuotta myöhemminkään ole päässyt takaisin synnyinmaahansa.
Lebsir puhuu IPS:lle videohaastattelussa Algerian länsiosassa sijaitsevasta Tindoufin pakolaisleiristä. Kesäisin 60 celsiusastetta hipovissa lämpötiloissa kylpevät erämaaleirit ovat saaneet toimittaa sahrawien kotimaan virkaa puoli vuosisataa.
Kun Lebsir saapui Tindoufiin vuonna 1975, hän sai tehtäväkseen perustaa leireihin kouluja. Myöhemmin hän on opastanut monta vuosiluokkaa sahrawi-opiskelijoita Kuubassa, viettänyt vuosikymmenen sahrawien parlamentissa ja palvellut oikeus- ja kulttuuriministeriöissä.
Nykyään Lebsir on Polisarion vanhempi edustaja.
Itsenäisyys tai hauta
Vuonna 1976 Polisario julisti perustaneensa Sahrawiarabien demokraattisen tasavallan (SADR).
– Meidän oli tehtävä ratkaisu. Pysymmekö Algeriassa vain pakolaisina vai alammeko rakentaa valtion koneistoa, parlamenttia ja ministeriöitä, Lebsir muistelee.
– Vuosisadan kestäneen espanjalaisvallan jälkeen emme osanneet kuvitella, että Espanja lähtisi ja jättäisi meidät oman onnemme nojaan. Meillä ei ole paluuta, meidän täytyy joko saada itsenäinen valtio tai kansamme haudataan, Lebsir toteaa.
Vuodesta 1991 lähtien maassa on pitänyt järjestää kansanäänestys itsenäisyydestä, mutta YK ei ole kyennyt lunastamaan tuolloin antamaansa lupausta.
Keskeytynyt dekolonisaatio
Journalisti ja kirjailija Tomás Bárbulo oli myös seitsemäntoista, kun marokkolaiset joukot vyöryivät maahan. Hän on Länsi-Saharan pääkaupunkiin Laayouneen sijoitetun espanjalaisen sotilaan poika, mutta marokkolaisten tullessa hän oli Madridissa. Hänen teoksensa La Historia Prohibida del Sahara Español (Espanjan Saharan kielletty historia) on Länsi-Saharan konfliktin perusselvitys.
– Sahrawit ovat selvinneet napalmista ja valkoisesta fosforista, vainosta, maanpaosta, luonnonvarojen systemaattisesta ryöstöstä ja yrityksestä pyyhkiä pois heidän identiteettinsä satojentuhansien siirtolaisten tulvalla, Bárbulo kertoo puhelinhaastattelussa Madridista.
Bárbulon mukaan Länsi-Saharan itsenäistymisen tiellä on Marokon taipumattomuus, minkä suurvallat YK:n turvallisuusneuvostossa ovat sallineet.
– YK on antautunut Marokolle, hän sanoo.
YK ei kuitenkaan muodollisesti tunnusta Marokon valtaa Länsi-Saharassa. Alue on jo vuodesta 1963 kuulunut YK:n listalle itsemääräämisoikeutta vaille jääneistä territorioista. Länsi-Saharan dekolonisaatio on jäänyt kesken.
Ihmisoikeusloukkauksia
YK:n pakolaisjärjestö arvioi, että Algerian erämaaleireillä elää 170 000 – 200 000 sahrawia. Marokon hallitseman alueen tilanteesta on vaikea saada tietoa, sillä Marokko ei virallisesti tunnusta edes sahrawien olemassaoloa. Territoriota on kuitenkin luonnehdittu jopa valtavaksi ulkoilmavankilaksi.
Marokko on jo kymmenen vuoden ajan estänyt YK:n ihmisoikeusvaltuutetun vierailut alueella, kertoo kesäkuussa julkaistu raportti. Ihmisoikeusvaltuutetun toimisto saa jatkuvasti tietoja ihmisoikeusloukkauksista, jotka kohdistuvat etenkin niihin sahraweihin, jotka puolustavat itsemääräämisoikeutta.
Rajoituksista huolimatta kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt jatkavat väärinkäytöksistä raportoimista. Amnesty Internationalin vuoden 2024 raportissa Marokosta ja Länsi-Saharasta kerrotaan, että Marokko rajoittaa mielipiteen vapautta ja rauhanomaisen yhteenliittymisen oikeutta ja tukahduttaa väkivaltaisesti rauhallisia mielenosoituksia.
Human Rights Watch puolestaan omassa raportissaan paheksuu sitä, että tuomioistuimet langettavat aktivisteille pitkiä vankeustuomioita, jotka perustuvat lähes kokonaan kiduttamalla saatuihin tunnustuksiin.
Miehityksestä huolimatta itsenäisyyshaave elää
Miehitetyllä alueella elävä Ahmed Ettanji, 36, on maksanut sahrawi-aktivismistaan joutumalla kahdeksantoista kertaa pidätetyksi ja toistuvasti kidutetuksi. Puhelinhaastattelussa Laayounesta hän sanoo, että vain kansainvälisten kansalaisjärjestöjen tarjoama näkyvyys pitää hänet hengissä ja suhteellisen turvassa
– Ankara sotilasmiehitys, mielivaltaiset surmat ja kaikenlainen kaltoinkohtelu ovat jatkuneet nyt viisikymmentä vuotta. Tuhannet ovat kadonneet ja kymmeniätuhansia on pidätetty. Suurvaltojen taloudelliset edut päihittävät aina ihmisoikeudet, Ettanji sanoo.
Viiden vuosikymmenen aikana kokonaiset sukupolvet ovat syntyneet Algerian erämaassa ja monet sukulaiset tuntevat toisensa vain videopuheluista. Ettanji ei kuitenkaan vaivu synkkyyteen.
– Koska olemme syntyneet miehitysvallan alle, minun ikäisteni ihmisten odotettiin olevan eniten sulautuneita ja Marokko-myönteisiä. Niin ei ole tapahtunut. Kaipuu itsemääräämiseen elää vahvana nuorten keskuudessa, Ettanji huomauttaa.
uutiskirje 
