Olen kirjoittanut vuosien varrella kymmeniä kertoja absoluuttisen irtikytkennän utopistisuudesta (esimerkiksi tässä ja tässä). Siitä, miten kaiken parhaan tiedon mukaan se on ellei mahdotonta, niin ainakin niin hidasta ja epävarmaa.
Alkuvuodesta irtikytkennän teema sai näkyvyyttä mediassa laajemminkin, ja hyvä niin. Mutta se on vaarassa typistyä kiistelyksi siitä, onko talouskasvu hyvä vai paha. Se on molempia eikä kumpaakaan.
Ei ole mielekästä ensisijaisesti ”vastustaa talouskasvua” sen enempää kuin on mielekästä asettaa se ylimmäksi yhteiselon ohjenuoraksi ja kyseenalaistamattomaksi periaatteeksi, kuten nyt on asian laita. On katsottava seurauksia.
En kuitenkaan tuhlaisi ruutia taistelemalla talouskasvua vastaan sinänsä.
Nykyisessä järjestelmässä lähestulkoon kaikki hyvä ja kiva vaatii talouskasvua, ja kiistatta se on paljon kaikenlaista hyvää ja kivaa tuonutkin. Koetusta hyvinvoinnista talouskasvu erkani kuitenkin jo 1960-luvulla. Sen jälkeen talouskasvu ei ole enää lisännyt hyvinvointia.
Poliittiseksi tavoitteeksi saati eettiseksi ohjenuoraksi talouskasvu on varsin nuori, hädin tuskin satavuotias. Ihmislaji eleli metsästäjä-keräilijöinä noin 300 000 vuotta, teki sitten 10 000 vuoden ekskursion maanviljelykseen, ja on vasta parisataa vuotta elänyt teollistuneessa yhteiskunnassa, joka talouskasvunkin mahdollisti. Ei siis vaikuta siltä, että talouskasvu olisi ihmiselämälle mitenkään välttämätöntä.
Globaalille talousjärjestelmälle kuitenkin on, ja sen varassa tässä toistaiseksi eletään. Tämänhetkinen yhteiskunta ja järjestelmä ovat kasvupakon panttivankeja, ja kasvupakko taas on seurausta muun muassa rahajärjestelmän velkavetoisuudesta (kaikki uusi raha on velkaa, jota on korkoineen maailmassa aina enemmän kuin rahaa).
Kasvupakko ei kuitenkaan katoa sanomalla, ettemme enää pidä siitä, tai että meillä pitäisi olla jotain muuta. ”Jotain muuta” on lähdettävä kokeilemaan käytännössä.
On uskallettava rakentaa mekanismeja ja on tehtävä päätöksiä, joiden sisäinen logiikka on toinen: suunniteltavia kestäviä eikä tarkoituksella ennen aikojaan hajoavia tuotteita, ulosmitattava lisääntynyt tuottavuus työajan lyhentämisenä, siirrettävä verotuksen painopistettä työstä luonnonvarojen käytön ja myös pääomien verottamiseen – sillä muutoin kasvunjälkeisyys tarkoittaa ennennäkemättömän epätasa-arvoista yhteiskuntaa – ja niin edelleen. Varmasti myös päästökaupan ja luonnonarvomarkkinoiden kaltaisilla kompensaatiomekanismeilla on siirtymässä sijansa.
Sillä – ”kun maailma ei riitä” – on ikuisen talouskasvun pakosta on tullut myös uhka. Kasvupakko on lajihistoriassa täysin uudenlainen mekanismi ja megaluokan kokeilu, joka on johtanut ennätysmäisen nopeasti myös megaluokan ongelmiin: ilmastonmuutokseen, lajikatoon ja luonnonresurssien hupenemiseen. Vähemmästäkin pitäisi ymmärtää korjata kurssia.
En kuitenkaan tuhlaisi ruutia taistelemalla talouskasvua vastaan sinänsä, vaan keskittyisin rakentamaan järjestelmää, joka ei luhistu heti kasvun hyytyessä. En myöskään kuittaisi irtikytkennän haasteita haaveilulla. Koko yhteiskuntaelämää ei voida perustaa toiveajattelulle, että irtikytkentä paitsi tapahtuu, myös tapahtuu kyllin pian ja näin ratkaisee kaikki ongelmamme.
Jotta haasteen mittakaava ei jäisi epäselväksi, lienee paikallaan muistuttaa, mitä (kestävä, absoluuttinen) irtikytkentä vaatisi. Suomessa aiheen edelläkävijöitä ovat olleet etenkin BIOS-yksikön tutkijat, joiden tuoreessa tutkimuksessa (Vadén et al. 2025) todetaan:
”Luonnonvarojen kulutuksen kohdalla onnistunut irtikytkentä edellyttää, että vuonna 2050 käytetystä materiaalista saadaan 6,6 kertaa enemmän rahamääräistä arvoa kuin vuonna 2022, samalla kun materiaaleja käytetään kaiken kaikkiaan noin yksi neljäsosa nykyisestä. Vastaavasti kasvihuonekaasupäästöjen kohdalla onnistunut irtikytkentä vaatisi nykyisen nettopäästöjen irtikytkentävauhdin kolminkertaistamista.”
Ja: ”Konkreettisia esityksiä siitä, millaista on materiaalien käytön arvontuoton moninkertaistuminen samaan aikaan, kun käyttö vähenee yhteen neljäsosaan, ei Suomesta tai muualtakaan tunneta.”
Johtopäätöksenä esitetään, että voi olla tarpeen priorisoida ilmasto- ja ympäristötavoitteita talouskasvun kustannuksellakin, vähennettävä päästöjä helpoilla ja halvoilla tavoilla kuten maankäytössä, ja suunnattava talouskasvu mahdollisimman vähäpäästöisille aloille.
Voi olla, että havahtuminen fyysiseen todellisuuteen on markkinoilla jo käynnissä.
Tekoäly ei sellainen ala ole. Se on kyllä – niin kauan kuin nykyisenlaisia sivilisaatioita yhä on – tullut jäädäkseen, mutta sitä on povattu myös kuplaksi. Arvostustasot huitelevat pilvissä tuottojen ollessa murto-osa investoinneista, eivätkä tuottavuuslupaukset ole vielä realisoituneet.
Voi olla, että havahtuminen fyysiseen todellisuuteen on markkinoilla jo käynnissä. Viime viikkoina sijoittajat ovat alkaneet kotiuttaa rahoja etenkin yhdysvaltalaisista tekno-osakkeista, ja pääomaa on virrannut perinteisempään talouteen.
Ehkä osa tekoälyhuumasta on ollut irtikytkentätoiveen kanavoitumista uuteen kohteeseen. Ehkä tekoälyn on haluttu uskoa olevan se viimeinen oljenkorsi, joka tekee mahdottomasta mahdollista.
Vaan eipä ollut AI:kaan maailmasta irrallinen tehokkuuden aineeton henki, vaan se on perinpohjin sidoksissa konesaleihin, kriittisiin mineraaleihin ja harvinaisiin maametalleihin, jäähdytysveteen ja energiaan, jota se kuluttaa yhä kiihtyvällä tahdilla.
Ei ole bittejä ilman atomeja. Aineettomaksi ajateltu apulainen osoittautui hyvin resurssi-intensiiviseksi teollisuudenalaksi.
Ja nykyisenlaisessa talousjärjestelmässä tehokkuus lisää yleensä myös kulutusta. Kun jostain tulee halvempaa, sen kysyntä räjähtää ja kokonaisenergiankulutus kasvaa. Ja jälleen ollaan alkupisteessä: koska energiankulutusta ja luonnonvarojen käyttöä ei ole onnistuttu irtikytkemään niiden aiheuttamista haitoista, solmu sen kuin kiristyy.
Tietenkin tekoäly on tuonut mukanaan myös mahdollisuuksia. Mitä enemmän rutiininomaista työtä voidaan ulkoistaa tekoälylle, sen parempi – jos se siis lopulta on aidosti tehokasta, ei vain näennäisesti, kun todelliselta hinnalta ja haitoilta suljetaan silmät. Se on eittämättä myös hyödyllinen optimoinnissa – kunhan jokaista prosessia ei optimoida niin kireäksi, että joustonvara uupuu ja järjestelmästä tulee siksi hauras. Ja niin edelleen.
Syytä on kysyä myös, mitä oikeastaan optimoidaan, ja miten mahdollinen tuottavuushyöty jakautuu.
Sillä parhaillaankin tekoälyä käytetään myös varsin typerästi, kuten lisäämään kestämätöntä kulutusta: luomaan tarpeita, mainostamaan ja myymään enemmän silkkaa sontaa. Sitten ovat vielä perusoikeus- ja vaikkapa tekijänoikeuskysymykset, joihin ei nyt mennä tässä, sekä kysymys siitä, kuka teknologian omistaa ja siitä lopulta hyötyy.
Syytä on kysyä myös, mitä oikeastaan optimoidaan, ja miten tuottavuushyöty jakautuu.
Algoritmit eivät optimoi sivilisaatiota ulos planetaarisesta kriisistä varsinkaan, jos ne samalla kiihdyttävät nykyisiä huonoja kehityskulkuja.
Jossain vaiheessa on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että ”ei aina käy niin kuin haaveillaan”.
Siellä, missä tähän kyetään ensimmäisenä, jaetaan myös pelimerkit uuteen niukkuuden, mutta myös uudenlaisten innovaatioiden, aikaan. Aikaan, jossa resilienssi on kaikki kaikessa ja realismi strateginen kilpailuetu – myös lyhyellä aikavälillä.
uutiskirje 
