Maaseudun tyhjentäminen luo pohjaa äärioikeistolle, ajattelee kohtuutaloustutkija Riina Bhatia

Talouskasvu on kiistatta tuonut myös kaikenlaista hyvää ja kivaa. Miksi se on ongelma?

Kasvua voidaan kritisoida vaikkapa ekologisesta, sosiaalisesta, feministisestä tai dekolonialistisesta näkökulmasta, joista Suomessa degrowth-näkökulma nojaa etenkin ekologiseen ja sosiaaliseen.

On totta, että kapitalistisen järjestelmän talouskasvu on kasvattanut materiaalista hyvinvointia. Samalla myös hyvinvointivaltion palvelut tulivat sidotuiksi siihen, kun rahatalouden työpaikoista kerätyillä veroilla pystyttiin organisoimaan vaikkapa peruskoulu. Mutta materiaalisen ja sosiaalisen sekä erityisesti ekologisen hyvinvoinnin yhteys korreloi vain noin 1970–1980-luvuille saakka.

On monta syytä sille, miksi näin on. Sosiaalisen näkökulman kritiikki kohdistuu siihen, että talouskasvu on käytännössä tuottavuutta. Kun työn vaatimustaso nousee koko ajan, myös kiireen tuntu ja stressi lisääntyvät. Ja kun tuottavuuskehityksen toivossa tehostetaan, tulee luova tuho ja työpaikkoja katoaa, kuten nyt tekoälyn myötä, minkä on arvioitu kasvattavan tuottavuutta 1–2 prosenttia. Sosiaaliset vaikutukset ovat todennäköisesti käänteisiä.

Oma määritelmäni degrowthille on oikeudenmukainen ja yhdenvertainen materiaalisen kulutuksen ja energian kulutuksen hallittu laskeminen. Se viittaa siihen, että historiassa talouskasvu on mahdollistunut sillä, että saatavilla on paljon ja halpaa fossiilienergiaa. Tehtaat ja laitteet ovat pyörineet valtavalla nopeudella, liikkuminen ja telekommunikaatio on nopeutunut, ja tämä on mahdollistanut nopean globaalin vaihdannan ja kaupan.

Se on kuitenkin hyvin materia- ja energiariippuvaista, eikä ole tieteellistä näyttöä siitä, että [talouskasvun, kulutuksen ja päästöjen] irtikytkentä olisi mahdollinen siinä ajassa ja laajuudessa, että maapallo pysyisi turvallisena ja elinkelpoisena ihmiskunnalle. Siksi on puhuttava hallitusta ja oikeudenmukaisesta materian ja energian käytön laskemisesta.

 

Moni, joka on jo joutunut tiukoille, voi ajatella, että vieläkö pitäisi vyötä kiristää. De- ja post-growthille on haaste osoittaa, ettei se tarkoita sitä, että näillä ihmisillä menee vielä kurjemmin.

Sehän ei viittaa lamaan. Nyt ollaan lamassa, joka on kasvutalouteen nivoutunut ongelma. Jos talous ei kasva eivätkä yritykset tao enemmän voittoa, ne heittävät työntekijät pois, näin kärjistetysti.

Tuoreessa tutkimuksessa erilaisia poliittisia toimenpiteitä, joita on ehdotettu vihreän kasvun, post-growthin (kasvunjälkeisyyden) tai de­growthin (kohtuutalouden) myötä. Esimerkiksi sellaiset degrowthin piirissä suositellut vahvat universaalit peruspalvelut, työajan lyhentäminen ja työn jakaminen, tuotetakuut ja suunnitellun hajoamisen lopettaminen – tällaiset asiat, joissa päämärä on muu kuin mahdollisimman suuren voiton tavoittelu – saivat tosi vahvan kannatuksen silloin, kun niistä ei puhuttu de- tai post growthina. Laadullisesti ne eivät edes ole kovin vallankumouksellisia, kun ajatellaan, mikä vaikka hyvinvointivaltion perusajatus on ollut.

 

 

Mikä sitten on hyvinvointivaltion ja tällaisen kasvunjälkeisen mallin ero?

Paljonhan siinä on niitä elementtejä, kuten uimahallien ja kirjastojen kaltaisia yhteisomisteisia tiloja, mutta vielä laajemmin. Yksi iso erottava elementti, kun puhutaan poliittisesta hyväksyttävyydestä, on se, että kasvutalous perustuu luokkien väliseen sopimukseen siitä, että jotta kaikilla voisi olla aina vähän enemmän, joidenkin ei tarvitse jakaa paljostaan niin paljoa. Siinä on tällainen luokkakonfliktin sovittelu. Jotta hyvinvointipalveluvalikoimaa voidaan ylläpitää, on talouden kasvettava.

Degrowthissa puhutaan varallisuuden jakamisesta, ettei tuotantoa tarvitse koko ajan kasvattaa. Tutkimuksen mukaan yhteisesti omistetut palvelut vähentävät palkkatyöriippuvuutta, mutta ovat myös resurssitehokkaampia järjestää.

Eräs brasilialainen kollega sanoi, että Suomi olisi hyvä paikka aloittaa kasvunjälkeinen talous, koska niitä elementtejä on jo. Samaan aikaan niitä kuitenkin romutetaan, koska kasvaakseen kapitalismi tarvitsee paitsi fyysistä tilaa, myös uusia markkinalogiikalla toimivia alueita, kuten nyt vaikka terveydenhuolto.

 

Monellehan tämä haisee sosialismilta.

Onhan se liberaalia kapitalistista markkina­taloutta ja yksilökeskeisyyttä haastava ajatus, että yhteiskunnallisesti määriteltäisiin maksimi ja minimi. Degrowth nojaa paljon yhteisöllisyyteen ja kommunitarismiin, ja toki siinä on enemmän sosialistisia kuin kapitalistisia ulottuvuuksia.

Sosialismi, tai oikeastaan ennemminkin kommunismi, puhuu tuotantovälineiden yhteis­omistuksesta, mutta jossain vaiheessa siitä on tullut kirosana. Eihän se silti sano, etteikö siinä järjestelmässä voisi olla hyvinvointia takaavia elementtejä.

Degrowth sisältää kuitenkin paljon myös hyvin valtiokriittisiä ajatuksia, esimerkiksi paikallis­yhteisöjen merkitykseen liittyviä. Eroavaisuuksia ovat myös tietty produktiivisuus, luonnonvarojen käyttö on sekä sosialistisessa että kapitalistisessa järjestelmässä kestämätöntä, ja ne ovat hyvin ihmiskeskeisiä.

Ihmisen hyvinvointia on tavoiteltu sillä, että laitetaan vain metsät palamaan ja tuotetaan hirveästi kaikenlaista. Degrowthin ajatus on, että tuotetaan perustarpeisiin ja jätetään enemmän aikaa yhteisölle, kulttuurille ja sen sellaisille asioille.

 

Millä tällainen talous palveluineen sitten rahoitetaan, progressiivisella verotuksella?

Progressiivinen verotus, varallisuusvero ja hiiliveron kaltaiset haittaverot ovat varmasti yksi osa. Ja jos talous toimisi demokraattisempien periaatteiden mukaan, tuottaisimme vähemmän voitontavoittelua palvelevia asioita ja enemmän ihmisten tarpeita palvelevia, resurssit jakautuisivat oikeudenmukaisemmin.

 

Eihän tässä tosiaan ole kuin öljyvaltiot, suursijoittajat ja muutama muu pikku hidaste tiellä matkalla tällaiseen talouteen. Edelleen on fossiiliyhtiöillä valtavasti valtaa. Miten yli siitä?

Se on erittäin hyvä kysymys. Valta on jakautunut hyvin eriarvoisesti ja taloudellinen eriarvoisuus globaalisti samaa luokkaa kuin 1800-luvun lopulla. Ei ole helppoa ajatella, miten vaikka finanssijärjestelmää muutettaisiin.

Mutta edelleenkin on niin sanotusti demokraattisesti hallittuja rahoitusinstrumentteja kuten eläke­rahastoja, edelleen on valtioita budjetteineen ja lainsäädäntövaltoineen ja paikallistasolla voidaan myös luoda erilaisia ratkaisuja ja turvaverkkoja ihmisille, jos niin halutaan päättää

Suomessa puhutaan aina, ettei ole rahaa, mutta eihän valtion budjetti ole pienentynyt, vaan sitä allokoidaan eri tavalla. Sitä kautta vaikuttaminen on kuitenkin hidasta ja siksi on tärkeää tukea myös ruohonjuuritason kestävää elämää edistäviä aloitteita – ihan siitä huolimatta, mitä öljy-yhtiöt tekevät.

Tällä hetkellä Euroopan unioni ajaa itseään kovasti nyt nurkkaan, jossa se ei voi ottaa sellaista roolia, missä sijoitettaisiin vaikkapa kestävyyssiirtymään. Sijoittaminen on tietenkin täysin kapitalistinen instrumentti, mutta ajattelen, että sijoituksia uusiutuviin energianlähteisiin tarvitaan, vaikka ne nostaisivatkin BKT:ta työnintensiivisinä projekteina. Ei voi olla niinkään, että valtiot nostavat kädet pystyyn ja sanovat, etteivät voi tehdä mitään, kun ollaan rakenteellisesti niin riippuvaisia kovasta energiankulutuksesta.

 

Paikallisuuden ja autonomian ideat sinänsä voisivat vetääkin Suomessa.

Meillä on ollut vahvat kunnat ja niillä vahva autonomia, jota sitäkin nyt puretaan esimerkiksi hyvinvointialueiden rahoituksen keskittämisen kautta. Historiassa on ollut osuuskuntaliikkeitä ja jälleenrakennusta toteutettiin osuuskuntamaisesti, rakennettiin vaikkapa asuntoja evakoille ja rintamamiestaloissa oli omavaraisuuden eetos mukana. Sitä mitenkään turhaan romantisoimatta, historiassa on tällaisia käytänteitä ollut. Eikä ajatus ollut niinkään, että haluamme omavaraisuutta, vaan resilienssiä ja vastata yhteiskunnan perus­tarpeisiin kustannustehokkaasti.

 

Ei tosiaan ole kovin kaukana historiassa se, että tuotanto, palvelut ja hallinto olivat lähellä ihmisiä.

Uusliberaali hallinnon paradigma on johtanut tehostamiseen ja keskittämiseen. Samaan aikaan meillä elää sellainen ekologinen diskurssi, että kaikki mikä liittyy kaupunkeihin, on kestävää, ja että siksi on järkevämpää keskittää. Se liittyy juuri tähän uusmanagerialismiin.

 

Vaatisiko kasvunjälkeinen yhteiskunta uudenlaisen suhteen muodostamista maaseutuun?

Aivan varmasti ja sen ymmärtämistä, ettei ole kaupunkia ilman maaseutua ja toisinpäin, ettei se ole mitään nollasummapeliä. Että maalla asuvat yhteisöt ovat tosi tärkeitä ei vain ruokahuollon kannalta, vaan myös ihmisten merkityksellisyyden kokemukselle.

Taloustieteilijä Andrés Rodríguez-Pose on puhunut maaseudun autioitumisesta ja keskittämispolitiikasta ja sen yhteyksistä äärioikeiston nousuun, hänen teoriansa on tämä ”revenge of the places that don’t matter” (suom. alueiden kosto), jossa hän tarkastelee maaseutujen äänestymiskäyttäytymistä niiden tyhjenemisen ja tyhjentämisen aikana. Hänen mukaansa hallitsemattoman muutoksen kokemuksesta seuraa alueiden kosto. Sitä on arvosteltu ekonomistisena näkökulmana, mutta se liittyy myös identiteetin ja kulttuurin menetykseen.

 

On kova paikka, jos kaikki, mihin on kasvanut ja mitä elämässä oppinut, käy yhteiskunnassa tavallaan arvottomaksi.

Juuri näin. Ja se, miten tämä liittyy degrowthiin, niin ehkä pitäisi vahvistaa niitä paikallistalouksia, -palveluita ja -markkinoita eikä niin, että moni­kansalliset yhtiöt rakentavat ostoskeskuksia. Ja kun juurtuu alueeseen ja paikkaan, havainnoi myös sen ekologista muutosta, muodostaa suhteen sen paikan ekologiaan myös.

 

Silloin, kun kaupunkiin muuttaminen ei ole oma valinta, on myös tällaisella yhteisön hajoamisella kovia sosiaalisia ja psyykkisiä seurauksia.

Ja mitä se tekee yhteiskunnan sosiaaliselle verkolle isossa kuvassa. Kun eletään hyvin individualistissa ja pirstaloituneissa yksiköissä, niin ollaan myös hirveän helposti hallittavissa. Ihminen on sosiaalinen eläin, ei se siitäkään näkökulmasta ole hyvä asia.

 

Onko kasvunjälkeisessä taloudessa vielä voittoa tuottavia yrityksiä?

On ja ei. Joidenkin tutkijoiden mukaan osa yrityksistä voi toimia osittain rahatalouden piirissä, mutta voitot eivät ole silloinkaan päätavoite. Yritykset voivat olla esimerkiksi osuuskuntamallisia niin, että voitot menevät osuuskunnan jäsenille, toiminnan kehittämiseen tai puskuriksi, eivätkä sijoittajille. En ole itse ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että kaikki yritykset olisivat tällaisia tai miten sellainen muutos tapahtuisi. Varmasti voisi olla yrityksiä, jotka tuottavat ylijäämää tahtomattaankin. Kysymys on siitä, mihin ne voitot menevät ja kenen intressejä palvelevat.

Iso kysymys on laina ja sen korot, koska nehän voittoinsentiivin ja koko kasvuparadigman taustalla ovat. Mitä korolle ja velalle tapahtuu? Eli vaikka olisi yrityksiä, jotka tekisivät voittoa, niin mikä on se syy, miksi ne niin tekevät. Korkoa pitäisi ajatella uudestaan. Voisivatko korot olla maltillisemmat tai voisiko olla korotonta lainaa – sitä on tosi vaikea ajatella – ja pitäisikö voitot jakaa pidemmälle aikavälille ja niiden marginaalien olla pienempiä, sekin auttaisi.

Yksiselitteistä vastausta tähän ei ole. Itse ajattelen, ettei ainakaan sellaisia pörssiyrityksiä, jotka yrittävät takoa mahdollisimman paljon voittoa sijoittajille joka kvartaalissa, olisi enää. Ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista yrityksistä onkin pieniä ja keskisuuria yrityksiä, jotka eivät edes pyri kasvuun vaan toimeentuloon. Onko se sitten niin huono asia, jos he ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, ja elämässä on muita tyytyväisyyttä tuottavia asioita? Sehän on upeaa, että sellainen eetos elää.

 

Millaisia innovaatioita ja teknologioita kasvunjälkeisessä taloudessa sitten tarvitaan?

Siitäkin esiintyy todella paljon erilaisia käsityksiä. Perusperiaate on, että innovoidaan sosiaalisen ja paikallisen tarpeen pohjalta. Esimerkiksi Kreikassa energiakriisin jälkeen syntyi eneriayhteisöjä, jotka rakensivat omia aurinkopaneelijärjestelmiä. Rahat tähän tulivat jäseniltä ja mahdolliset voitot jaettiin heille myös. Tämä paransi heidän autonomiaansa ja he hallitsivat open source -teknologiaa, jota siinä tarvittiin. Tällaisia matalan teknologian ratkaisuja. Korkean teknologian degrowthia edustavat esimerkiksi Linux ja Wikipedia.

Sitten on vaikkapa ruokapuolella agroekologiaan liittyviä juttuja, kuten siemenpankkia ja paikallista ruokaomavaraisuutta, jossa yhteisö on tuottaja ja kuluttaja samaan aikaan. Kuivemmilla alueilla tarvittavat järjestelmät voivat liittyä sadeveden keräämiseen. Tällaisia hajautettuja pieniä järjestelmiä, joissa korostuu käsityöläisyyden näkökulma ja asioiden korjattavuus. Ettei olla riippuvaisia vaikka jonkin juuri tietyn brändi merkkikorjaamosta.

Tähän liittyy myös työn murros sikäli, että ihmiset eivät olisi erikoistuneita vain yhteen asiaan, vaan heidän työnsä voivat vaihdella vaikka vuoden kierron mukaan. Tärkeäksi tulee myös opastaa muita esimerkiksi korjaamisessa.

 

Nyt kun tulivat brändiasiat puheeksi – tarvitsisiko degrowth brändiuudistuksen?

Todennäköisesti. Ilmeisesti ihmisiä eniten innostava yhteiskuntapoliittinen käsite on kestävä hyvinvointi, vaikka poliittiset toimet olisivat degrowthista. Käsitehän syntyi 1970-luvun ranskalaisessa keskustelussa. Sen oli tarkoitus olla provokatiivinen termi, jota ei voida kaapata samoin kuin kestävää kehitystä, joka voi olla mitä tahansa eikä yhtään mitään. Se myös osoittaa, että ongelma on kasvun imperatiivissa. Mutta sinänsä olen samaa mieltä siitä, että politiikassa se ei ehkä toimi.

 

 

Ehkä siinä on toisille vähän sellainen ”pukeudutaan kaikki sammalenväriseen ja kaivaudutaan mutakuoppiin” -sivumaku.

Jollekin voi kapitalismi olla sellainen dystopia, kun ollaan kaikki samanlaisia ja kuunnellaan samaa algoritmien meille tunkemaa musiikkia. Toisille se on sitten kasvuttomuus. Meille kasvuttomuuden aikakaudet ovat olleet niitä hallitsemattomia aikakausia, kun työttömyys on levinnyt käsiin, ja ne nähdään siksi negatiivisina. Kasvuun taas on ympätty kaikki mahdolliset positiiviset mielle­yhtymät.

Mutta kyllä degrowthissakin voivat asiat kasvaa – metsät, vapaa-aika, kulttuuri, yhdessäolo, henkinen kasvu, koulutus ja tällaiset. Materiaalista kasvua ei enää tarvita, kun hukutaan jo roinaan, tavaraan ja saasteisiin.

 

Voisi kuvitella, että kapitalismin yhdenmukaistava vaikutuskin alkaisi jossain vaiheessa kyllästyttää.

Degrowthissa paikallisuuden tavoite tuo diversiteettiä globaalin kapitalismin yhtenäistämiin yhteiskuntiin. Kun rakennetaan kunkin alueen ekologisessa järjestelmässä järkevää energiainfraa, säilyvät myös paikalliset nyanssit. Kun talous ja tuotanto sitoutuisivat enemmän siihen kulttuuriseen ja sosiaaliseen järjestelmään ja talouteen tulisi paikallisia sävyjä, se voisi olla tosi kiinnostavaa ja hyväksi työllisyydelle, luovuudelle ja vaikka matkailullekin, joka tietenkään ei sinänsä ole mikään maailman kestävin ala. Degrowth saattaa vahvistaa paikallisia eroja ja ominaispiirteitä.

 

Mitä muita esimerkkejä degrowthista Suomessa jo on käytössä kuin uimahallit ja kirjastot?

Esimerkiksi kotihoidontuki, josta monet haluavat päästä eroon. Onhan siinä realistisesti myös ongelmia, mutta se on myös tärkeä elementti ja tunnistaa hoivatyön roolin ja merkityksen. Sen isoin ongelma on, että se on liian pieni. Teknologioista esimerkiksi siirtolapuutarhat ja ne rintamamiestalot.

 

Entä, jos hallitussa laskussa ei onnistuta edes osittain? Todetaan, että utopiaa on, ei onnistu.

Utopiahan se sinänsä onkin, koherentti yhteiskunnallinen visio, jossa toki on säröääniäkin. Ei mitään yhteiskunnallista muutosta voi tehdä niin, että tässä on tällainen ohjelma ja siirretään se käytäntöön, mutta jos energian ja materian kulutusta ei saada laskemaan, on hyvin todennäköistä, että ihmiskunnan edellytykset elää turvallista ja ennakoitavaa elämää kertakaikkisesti pyyhkiytyvät pois. Näin laajamittaisesti järjestetty yhteiskunta muuttuu mahdottomaksi ylläpitää, puhutaan romahduksesta.

En itse ole romahdusteorioiden kannattaja, mutta tutkijoiden kiinnostus kollapsologiaan on lisääntynyt. Ajatellaan, että lähestytään sitä pistettä, jossa esimerkiksi ruoantuotanto romahtaa. Se tarkoittaa kovenevaa kilpailua resursseista, eriarvoisuuden kasvua, se tarkoittaa ihmisuhreja, taipumista autoritaariseen hallintoon ja muuta sellaista.

Siitähän tässä on perustavanlaatuisesti kyse, että yksinkertaistetaan näitä komplekseja järjestelmiä niin, että käytetään vähemmän resursseja, että olisi vähemmän ylläpidettävää. Kollapsologisista tapaustutkimuksista eri sivilisaatioista voi lukea, että nyky-yhteiskunnassa on paljon samoja piirteitä kuin romahtaneissa sivilisaatioissa.

Kyse on yksinkertaistamisesta, että maapallo riittäisi. Nyt luonnonresurssit eivät riitä ja ilmastonmuutoksen myötä niiden uusiutumiskyky heikkenee edelleen. Joillekin käy siinä huonommin, joillekin paremmin. En tosin tiedä, onko sekään niin hyvin käymistä, jos elää bunkkerissa suojassa muilta. Hyvän elämän tavoittelusta tulee hyvin vaikeaa. Jos sen tavoittelua jatketaan talouskasvun avulla, voidaan olla varmoja siitä, että elämästä tulee todella paljon vaikeampaa.