Yli 80-vuotias Irina Mäkeläinen astuu hiljaisena sunnuntaipäivänä liivijengin päämajaan. Paikalla on ainoastaan sen pomo, El Jefeksi kutsuttu Elias Järvinen. Irina räjäyttää molemmat kappaleiksi käsikranaatilla, joka oli hänen käsilaukussaan. Olin mummi mutten ole enää, hän sanoo ennen kuin irrottaa sokan.
Tommi Laihon kolmiosaisen rikossarjan päättävä Kuolevaiset alkaa hätkähdyttävästi. Heti tietää, että tulossa on tälläkin kertaa jotain erityistä. Ja sitä myös tulee. Uhanalaisten ja Rikottujen aloittama trilogia täydentyy yhdeksi kuluvan vuosikymmenen parhaista kotimaisista sarjoista, ehkä jopa parhaaksi.
Toisen henkirikoksen jälkeen vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi löytää niistä yhdistävän tekijän. Kumpikin murhaaja oli kuolemansairas. Onko kyseessä murhasarja, ja onko niitä tulossa lisää? Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen kuitenkin vaatii, että juttuja tutkitaan erillisinä. Täysmulkku Jääskeläinen kunnostautuu ainoastaan ryhmän hengen pilaamisessa.
Pomoaan uhmaten Karita ja nuorempi rikostutkija Maija seuraavat omaa jälkeään. Tukea he saavat rikospsykologi Aminalta, joka asuu yhdessä tilastomies Juhan kanssa, mutta ei ole suostunut tämän kosintoihin.
Laiho on edellisissä dekkareissaan käsitellyt yhteiskunnan turvaverkkojen repeämistä, hylättyjen keskinäistä solidaarisuutta, median sensaatiohakuisuutta ja rakkautta sekä sen puutetta. Kuolevaiset tuo mukaan myös elämän ja kuoleman kysymykset. Mitä vielä voi ja kannattaa tehdä, kun pääty häämöttää? Saako pahaan vastata pahalla?
Laihon trilogia on humaaniudessaan ja syvällisyydessään niin kouraiseva, että sydän on pakahtua viimeistä vietäessä. Miten rikosromaani voikaan olla näin kaunis? Henkilöistä se lähtee. He ovat tuttuja Laihon edellisistä dekkareista. Jokaisesta hän on luonut tarkan psykologisesti uskottavan ja kehittyvän kuvan. Karita, Amina ja Juha eivät ole sitä, mitä olivat viisi vuotta sitten, kun sarja alkoi. Sivuhenkilöstä keskiöön nouseva Maija on saanut varmuutta ja uskallusta tarttua isompiin haasteisiin ja nousee Karitan rinnalle rikostutkinnan dynamoksi.
Laiho kirjoittaa heistä hellyydellä, joka saa toivomaan henkilöille hyvää jatkoa, mikäli nämä todella ovat jäähyväiset.
Kuolevaiset ei silti ole millään lailla vaikeaa luettavaa tai lälly. Rikosjuoni ja juonen kuljetus ovat mestarin työtä.
Toisen ja kolmannen dekkarin välissä Laiho kokeili siipiään räävin yhteiskunnallisen satiirin kirjoittajana romaanissa Herutus. Vaikka siinä oli hyviäkin huomioita, kokonaisuus oli epäonnistunut muun muassa siksi, että sitä rääviyttä ei ollut sittenkään tarpeeksi.
Kuolevaisissa hän käsittelee yhteiskunnallisia teemoja äärioikeistopuolue Ultran kautta.
”On kaikenlaista leimaa, passii ja puoluekorttii tarjolla, pääasia että alat ragee, valitset aseesi ja ryhdyt hyökkäyssotaan, vihollisia kyllä löytyy”, ajan hengen määrittelee saunan lauteilla Karitan poika Viljami, joka työskentelee päivät hautaustoimistossa ja illat nuorisotilassa.
Kuolevaiset on ylivoimaisesti paras alkuvuoden kotimainen dekkari. Toki vuotta on vielä melkein 10 kuukautta jäljellä, mutta ihmeitä pitää tehdä sen, joka pystyy pistämään paremmaksi. Vetoankin Tommi Laihoon: Älä jätä tätä tähän. Sinulla on sanottavaa, kyky sanoa se ja upea henkilökaarti. Jatka tällä tiellä.
Lopuksi on mainittava Kimmo Kivilahti kannen suunnittelusta. Laihon sarjalla on sisällön kanssa sopusoinnussa oleva vaikuttava yhtenäinen ulkoasu.
Tommi Laiho: Kuolevaiset. 364 sivua, Myllylahti 2026.
uutiskirje 
