Kaupunkisosiologian apulaisprofessori Veikko Eranti, laajasti katsottuna kaupungistumiskehitys näyttää samanlaiselta ympäri länsimaailmaa. Suuret kaupungit kasvavat vauhdilla ja samalla eriytyminen kaupunkien sisällä kiihtyy. Miksi näin vai pitääkö tämä edes paikkaansa?
Kyllä se näin on, että kaupungistuminen etenee Suomessa, ja itse asiassa vielä nopeammin monissa muissa maissa. Taustalla on ennen kaikkea se, että kaupungit tarjoavat taloudellisia ja elämäntyyliin liittyviä mahdollisuuksia, joita ihmiset yleisesti ottaen hakevat.
Kun koko maailma siirtyy pois pienviljelyyn ja alkutuotantoon perustuvasta mallista kohti kaupungeissa tehtäviä erilaisia työmuotoja, ihmiset muuttavat tämän kehityksen mukana. Tämä muutos onkin kaupungistumisen keskeinen ajuri.
Suomessa kaupungistumiskehitys alkoi paljon monia maita hitaammin. Siksikö tätä tarkastellaan meillä uudempana ilmiönä?
Osittain kyllä, mutta myös siksi, että vaikka Helsinki on kasvanut viimeisen alle 20 vuoden aikana yli 100 000 asukkaalla, kasvu ei ole rajoittunut vain tänne. Myös Tampere ja Turku ovat kasvaneet merkittävästi, ja koko pääkaupunkiseutu on laajentunut huomattavasti.
On selvää, että Suomessa on koettu uudenlainen kaupungistumisen aalto 2000-luvulla. Kasvu näkyy sekä suurimpien kaupunkien väkimäärissä että niiden ympäristökuntien laajenemisessa.
Suurten kaupunkien samankaltaista kehitystä voi tarkkailla myös äänestyskäyttäytymisen kautta. Kaupungeissa äänestetään yleisemmin muita alueita liberaalimmin. Onko tässä jotain uutta?
Kaupungissa on pakko olla hieman liberaalimpi kuin muualla. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Onhan jo vanha saksankielinen sanonta “kaupunki-ilma tekee vapaaksi”, joka alun perin viittasi konkreettisesti siihen, että ihminen saattoi paeta maaseudun rajoitteita kaupunkiin ja elää siellä vapaampana. Mutta sanonta toimii myös metaforisesti: kaupungissa eläminen edellyttää jatkuvaa kanssakäymistä monenlaisten ihmisten kanssa.
”Mitä kaupungeissa kasvaa, miten kasvu tapahtuu ja miltä se näyttää?”
Nämä kuulostavat melkein itsestäänselvyyksiltä – kaupungeissa on paljon taloja, ja niissä asuu paljon ihmisiä – mutta juuri siksi kaupungissa asuminen voi olla vaikeaa, ellei tule toimeen sen kanssa, että ympärillä on jatkuvasti erilaisia ihmisiä. Samalla se mahdollistaa jotain olennaista: kaupungit tarjoavat valtavasti erilaisia elämäntapoja ja -tyylejä, paljon enemmän kuin pienemmät yhteisöt.
Tämä on oikeastaan yksi 1900-luvun suurista tarinoista: kaupungissa voi elää vapaampaa elämää, koska voi valita omat elinpiirinsä ja ne ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä. Pienemmässä yhteisössä olet tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka sattuvat olemaan siinä yhteisössä. Kaupungeissa valinnanvaraa on paljon enemmän, ja siihen tämä kaikki lopulta tiivistyy.
Toimittajat tykkäävät kärjistävistä kysymyksistä. Puhutaanko Suomessa kaupungistumisesta oikealla tavalla?
Minulle kiinnostava kysymys on oikeastaan se, millaisia niistä kaupungeista lopulta tulee. Suomessa lähtökohtana on perinteisesti ollut koko maan pitäminen asuttuna. Aikanaan nähtiin paljon vaivaa, ettei kaupungistuminen etenisi liian voimakkaasti, aina evakkojen asuttamisesta lähtien. Pienviljelyn ylläpitäminen oli pitkään osa tätä ajattelua.
Nyt on selvää, ettei maatalous enää edellytä sitä, ja kehitys on kulkenut vääjäämättä toiseen suuntaan. Asiat ovat tapahtuneet suunnilleen näin, eikä siinä sinänsä ole mitään yllättävää. Paljon kiinnostavampaa on pohtia, mitä kaupungeissa nyt tapahtuu: millaisia kaupunkeja syntyy, miten ne kasvavat ja millaiseksi ne muotoutuvat.
Suomessa on paljon pienempiäkin kaupunkeja, jotka voivat olla tilastollisesti kasvavia, mutta käytännössä kaupungin varsinainen keskus saattaa olla kaupungin ulkopuolella sijaitseva ABC-asema. Se kertoo siitä, että kasvun laatu vaihtelee huomattavasti.
En tiedä, osaanko olla tästä suomalaisesta kaupungistumiskeskustelusta erityisen närkästynyt. Ehkä en. Onhan siinä kiinnostavia tarinoita, kuten esimerkiksi Tampereen viimeaikainen kasvu. Siellä kasvua on toteutettu aidosti urbaanilla tavalla: on rakennettu ratikka, tiivistä asumista raiteiden varsille ja jopa korkeita rakennuksia keskustaan. Siinä mielessä Tampereen keskusta on monin paikoin Helsinginkin keskustaa urbaanimpi, koska uudet korkeat talot hallitsevat kaupunkikuvaa selvästi.
Juuri tällaiset laadulliset kysymykset kiinnostavat: mitä kaupungeissa kasvaa, miten kasvu tapahtuu ja miltä se näyttää? Uskon, että tämä kiinnostaa muitakin. Siksi minun on vaikea olla erityisen turhautunut suomalaiseen kaupungistumiskeskusteluun.
Puhutaan eriytymisestä eli segregaatiosta. Se tuntuu välillä etenevän luonnonlain tavalla, vaikka sitä vastaan sanovat kaikki kamppailevansa. Silti tutkimuksissa havaitaan, että eriytyminen kasvaa. Esimerkiksi Helsingissä on huomattu, että lapsiperheet ovat muuta väestöä enemmän eriytyneet. Voiko eriytymistä oikeasti ehkäistä tai pitääkö sitä edes?
Olen sosiologi, joten vastaan aina “kyllä ja ei”. Kun puhutaan kaupungeista ja erityisesti segregaation ehkäisemisestä, niin samaan aikaan kaksi asiaa on totta.
Ensinnäkin: mitä pienemmät ovat tuloerot ja mitä vähemmän elämäntyylit eriytyvät yhteiskunnassa yleisesti, sitä helpompaa on ehkäistä eriytymistä kaupunkitasolla. Kaupunkirakenteella voidaan tehdä paljon, mutta sen teho riippuu aina yhteiskunnan laajemmista taloudellisista ja poliittisista dynamiikoista. Tämä on se “ei”-puoli, eli pelkällä kaupunkisuunnittelulla ei voida poistaa sellaisten yhteiskuntien ongelmia, joissa tuloerot ovat valmiiksi massiiviset. Maissa, joissa tuloerot ovat suuria, olisi suorastaan outoa kuvitella, että kaupunkirakenne yksin voisi neutraloida niiden vaikutukset.
Mutta Suomi ei ole – tai ei ainakaan pitkään ollut – sellainen yhteiskunta ja juuri siksi Suomessa tapahtuvalla kaupunkirakentamisella ja kaupunkirakenteen tietoisella muotoilulla on poikkeuksellisen suuri vaikutusmahdollisuus. Jos yhteiskunnalliset erot pysyvät kohtuullisina, kaupunkien suunnittelulla voidaan ehkäistä segregaatiota erittäin tehokkaasti. Tämä on se “kyllä”-puoli.
Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan paljon niin sanotuista naapurustovaikutuksista. Sillä viitataan siihen, että yksilön elämänkulkuun vaikuttaisi se, millaisella alueella hän kasvaa, kun samalla poistetaan perhetaustan ja yksilöllisten ominaisuuksien vaikutus. Suomesta ja erityisesti Helsingistä tällaisia vaikutuksia ei toistaiseksi juurikaan löydy. Se on itse asiassa aika suoraviivainen osoitus onnistuneesta kaupunkipolitiikasta.
Huolimatta huolestuttavasta kehityksestä, jota tälläkin hetkellä on käynnissä, Suomi on edelleen kansainvälisesti vertailtuna hyvässä asemassa eriytymisen suhteen. Ja siihen voidaan vaikuttaa.
Helsingissä on pitkään harjoitettu niin sanottua sekoittavan asumisen politiikkaa. Sen perusidea on ollut, että uusia alueita ei rakenneta yhden asumismuodon varaan, vaan käytännössä koko paletti maalataan samalle alueelle.
Tämän mallin toimivuutta ei ole mitään syytä epäillä. Keinoja siis on. Kysymys on lopulta siitä, onko kaupungilla riittävästi rohkeutta käyttää niitä – myös silloin, kun se tarkoittaa menetettyjä tuloja tai muita poliittisesti epämukavia ratkaisuja.
Juuri tämä historiallinen kerrostuneisuus tekee kaupunkitutkimuksesta kiinnostavaa. Kaupungit ovat usein ideologisesti sotkuisia kokonaisuuksia, ja se tekee niistä tutkimuskohteina kiehtovia. Helsingissä esimerkiksi sosiaalisesti sekoittavan asuntopolitiikan taustalla ei ole pelkästään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon ajatus, vaan myös hyvin selkeä kontrolliulottuvuus.
Toisaalta on ollut halu pitää kaikki kaupunginosat ja alueet mukana kehityksessä, ja toisaalta on ollut tarve kontrolloida sitä, mitä niissä paikoissa tapahtuu. Nämä kaksi pyrkimystä ovat kätelleet toisiaan sosiaalisen sekoittamisen kohdalla.
Eli niin kauan kuin yhteiskunnassa tuloerot eivät repeä liian suuriksi, homma pysyy kasassa tai ainakin sitä voi yrittää pitää kasassa.
Näin minäkin sen sanoisin. Mitä eriarvoisempi yhteiskunta kokonaisuutena on, sitä vähemmän pelkällä kaupunkisuunnittelulla voidaan siihen eriarvoistumiseen vaikuttaa. Jos yhteiskunnalliset erot ovat suuria, kaupunki voi lähinnä lieventää seurauksia, ei korjata taustalla vaikuttavia rakenteita.
Mitä tasavertaisempi yhteiskunta on, sitä enemmän kaupunki pystyy oikeasti tekemään sen eteen, ettei segregaatiota synny. Verrattain tasavertaisessa yhteiskunnassa kaupunkirakenteen ja asuntopolitiikan vaikutus voi olla erittäin suuri, ja niillä voidaan käytännössä estää eriytymisen käynnistyminen kokonaan.
On sitten kyse Helsingistä, Turusta, Berliinistä tai Tampereesta, kaikkialla tulee vastaan kasvavan kaupungin ja lähiluonnon välinen kiista. Olet tutkinut paljon Helsingissä käytyä kiistaa Malmin entisestä lentokentästä. Mitä se opetti sinulle?
Viime vuosien kehitys on opettanut hauskallakin tavalla sen, miten räjähdysmäisesti lähiluonnon arvostus on kasvanut sekä esteettisesti että ekologisesti. Tietyllä tavalla kyse on myös paluusta. Kyllähän suomalaisen lähiön idea on aina ollut sellaista “epäkaupunkia”. Jo 1960-luvun suuren kaupunkilaajenemisen aikaan lähtökohtana oli, että ikkunoista näkyy puita.
Lähiluonnon arvostus on noussut kahdesta suunnasta. Yhtäältä ihmiset haluavat, että ikkunoista näkyy puustoa, ja toisaalta ymmärretään, että niittybiotoopit ovat uhanalaisia ja ekologisesti tärkeitä. Muutos näkyy kaupunkisuunnittelussa läpi linjan.
”Nostalgialla on erittäin suuri ja tärkeä merkitys kaupungistumisen dynamiikassa. ”
Samaan aikaan kun ympäristöarvot ovat nousseet keskustelussa keskeisiksi, niistä on tullut eräänlaisia argumentatiivisia työkaluja kaikille – myös niille, joita ne eivät varsinaisesti kiinnosta. Kun yhteiskunnallinen arvostus siirtyy johonkin suuntaan, niin siirtyvät myös retoriset mahdollisuudet.
Tämä näkyi hyvin esimerkiksi Malmin lentokentällä. Kun opiskelijat haastattelivat siellä aktiiveja, joukossa oli ihmisiä, joille lentokentän niittyjen perhoslajisto oli aidosti tärkeä. Samalla siellä oli ihmisiä, joille tärkeintä oli vain se, että Malmi säilyy. Jos perhoset olivat paras argumentti lentokentän puolustamiseksi, niin he puhuivat perhosista.
Ympäristöarvojen nousu ei vain muuta suunnittelua, vaan myös muuttaa tapaa, jolla ihmiset argumentoivat ja ymmärtävät kaupunkitilaa. Se on yksi syy, miksi nämä aiheet ovat niin kiinnostavan sotkuisia. Siksi minusta kaupunkitutkimus on niin kiehtovaa.
Kuinka suuri merkitys nostalgialla on rakentamiskiistoissa?
Nostalgialla on erittäin suuri ja tärkeä merkitys kaupungistumisen dynamiikassa. Kaupungit muuttuvat koko ajan, mutta ne muuttuvat hitaasti.
Ihmisen elämä on perhosen räpistelyä betonin rinnalla. Oma elämänkulku tuntuu pitkältä, mutta rakennusten ja kaupunkirakenteen mittakaavassa se on lyhyt. Vaikka joskus puretaan jo 30 vuotta vanhaa, kaupunki rakennetaan periaatteessa vuosisadoiksi. Ihmiset sen sijaan syntyvät, kasvavat, muuttavat ja kuolevat.
Tästä syntyy väistämätön ristiriita. Ihmiset kiintyvät paikkoihin, jotka heidän näkökulmastaan ovat pysyviä ja valmiita, vaikka kaupungin näkökulmasta saman paikan kaavoitus on saattanut olla vireillä jo 15 vuotta ja tiedetään, että se tulee muuttumaan 20–30 vuoden sisällä täysin. Kaupungin hidas muutosrytmi näyttää ihmiselle pysähtyneisyydeltä, vaikka todellisuudessa kyse on vain siitä, ettei juuri se kulma muutu juuri sinä päivänä, kun sitä katsotaan.
Tästä syntyy se jännite, joka tuottaa nostalgiaa ja voimakasta kiinnittymistä paikkoihin. Nostalgiaa on monenlaista, eikä se ole objektiivista. Ihmiset kiintyvät siihen, mikä heidän omassa elämässään oli merkityksellistä tai miellyttävää.
Kaupunkisuunnittelun ongelma onkin juuri tämä. Jos kaikki pidetään sellaisena kuin jonkun yksittäisen ryhmän nostalgia edellyttää, kaupunki muuttuu museoksi. Se voi olla oikein joillekin historiallisille kohteille, mutta ei koko Helsingille.
Jos taas jyrätään kaikki, olemme historiattomia ja kulttuurittomia barbaareja. Silloin menetetään paikkasidonnaiset merkitykset, muistot ja yhteisölliset kudokset, jotka tekevät kaupungista tunnistettavan ja inhimillisen.
Siksi kaupunkipolitiikan vaikein kysymys on juuri tämä: missä kohtaa vedetään raja?
Palataan vielä eriytymiseen. Yksi siihen liittyvä asia on niin kutsutun vieraskielisen väestön kasvu. Tämäkin näkyy kaikkialla länsimaailmassa. Se tekee aiheesta myös vähän myrkyllisen, minkä vuoksi yksi kysymys onkin, miten siitä pitäisi oikein puhua.
Useampi tärkeä tekijä kietoutuu yhteen. Yksi niistä on hintakysymys. On selvää, että väestö, joka on ainakin alkuvaiheessa pienituloisempaa, ei voi valita asuinpaikkaansa yhtä vapaasti kuin korkeampituloiset. Siksi alueelliset hintaerot vaikuttavat voimakkaasti siihen, minne ihmiset päätyvät asumaan. Mutta tämä ei ole ainoa tekijä.
Toinen tärkeä ulottuvuus on kulttuuri ja yhteisöt. Kyse ei ole vain siitä, että maahanmuuttajayhteisöt hakeutuisivat halvempiin alueisiin, vaan myös siitä, että tietyissä paikoissa on valmiiksi verkostoja, palveluita, kauppoja tai toimintaa, joka tukee yhteisön elämää. Tästä syntyvät ne kulttuurisesti uniikit paikat, kuten Kontulan ostari tai Puhos. Ne ovat erityisiä, niillä on arvoa, ja kaupunki tunnistaa sen, mutta taloudellinen yhtälö on vaikea. Näiden paikkojen “uniikkius” on usein seurausta siitä, että ne ovat olleet halpoja ja vähän rähjäisiä, ja siksi ne ovat mahdollistaneet omannäköistä toimintaa. Kun korvaajaksi tulee isoja ketjuja, kulttuurinen erityisyys katoaa.
Kolmas ulottuvuus on koulut. Kansainvälisesti segregaatiotutkimusten ehkä vahvin opetus on se, että aikuisiin on vaikea vaikuttaa. Yhdysvalloissa on tehty kalliita ohjelmia, joissa ihmisiä on ohjattu muuttamaan pois heikoimmilta alueilta tai joissa on yritetty muuttaa alueiden rakenteita, mutta aikuiset eivät muutu kovin paljon. Joskus jopa käy päinvastoin, koska verkostot jäävät taakse.
Mutta lapsiin vaikutukset ovat selkeitä. Mitä nuorempana lapsi saa paremmin toimivan kasvuympäristön, sitä enemmän se näkyy myöhemmässä koulutuksessa ja ansiotuloissa.
Suomessa tämä dynamiikka toimii eri tavalla, mutta juuri siksi keskustelu kouluista on niin tärkeää. Helsingissä – kuten muissakin isoissa kaupungeissa – käydään vakavaa keskustelua siitä, syntyykö tiettyihin kouluihin tilanteita, joissa suomen kielen oppiminen tai muu oppiminen on heikompaa ja mitä silloin tehdään? Säädetäänkö koulurajoja? Ohjataanko oppilaita? Miten se vaikuttaa koulunvalinnan vapauteen? Nämä ovat Helsingin tämän hetken konkreettisimpia segregaatiokysymyksiä.
Jos haluan tiivistää tämän mahdollisimman selkeästi, niin kyse on kolmesta K:sta: kulut (eli asumisen hinta), kulttuuri ja koulutus. Ne vetävät dynamiikkaa eri suuntiin.
”On pelkkää voittoa, että Helsingistä tulee monimuotoinen suurkaupunki.”
Sosiaalisen sekoittamisen idea on perinteisesti ollut se, ettei huono-osaisuuden anneta kasautua yhteen kohtaan, vaan se “levitetään” koko kaupunkiin. Periaate on ollut toimiva, vaikka täydellistä maailmaa ei olekaan – yksittäisiä rappukäytäviä, kaupungin vuokratalojen keskittymiä ja toimeentulotukea saavia kortteleita on aina ollut, mutta lähtökohta on ollut hyvä.
Maahanmuuttajayhteisöjen kohdalla tämä logiikka ei toimi samalla tavalla. Ihmiset elävät siellä missä haluavat elää, missä heillä on verkostoja ja palveluita – eikä koko kaupunkia voi tai tulekaan “tasaiseksi sekoittaa”. Eikä se olisi toivottavaakaan. On pelkkää voittoa, että Helsingistä tulee monimuotoinen suurkaupunki, jossa syntyy puhoksia ja muita omanlaisia keskuksia. Se kuuluu miljoonametropolien dynamiikkaan.
Mutta liiallinen keskittyminen tuottaa ongelmia erityisesti kouluihin. Jos jostain koulusta tulee sellainen, josta on tilastollisesti hankala edetä “suomalaiseen menestyskaareen”, tasapaino on kadonnut. Silloin sekoittamisen idea palaa pöydälle: miten ehkäistään kasautumista ilman, että tapetaan kulttuurinen rikkaus?
Koko homma on yhtä tasapainon hakemista: asumisen hinnan, kulttuurisen erityisyyden ja koulujen yhdenvertaisuuden välillä.
Suomessa puhutaan Kallion hipstereistä, Britanniassa Lontoon eliitistä. Yhteistä on, että kumpikaan ei väitetysti ymmärrä muun maan todellisuudesta mitään. Onko tämä vain jatkumoa vanhalle ”puhdas maaseutu, syntinen kaupunki” -vastakkainasettelulle?
En minä oikeastaan näe siinä kauheasti mitään uutta. Kuten yleensä näissä asioissa, jotkut väitteet ovat totta ja eivät ole totta yhtä aikaa. Isot kaupungit ovat omia ekosysteemejään. Ne ovat kansainvälisempiä ja monikielisempiä kuin monet muut paikat, ja se tekee myös arjen kokemusmaailmasta erilaisen.
Samalla pitää sanoa, että kun kaupungistuminen etenee, nämä erot menettävät koko ajan merkitystään. Tilanteessa, jossa Suomessa vielä 1970-luvulla voitiin kuvata “puhdas maaseutu” ja “syntinen kaupunki” vastakkainasetteluna, taustalla oli oikeasti olemassa oleva maaseudun malli: paikat, joissa elettiin maataloudesta ja joihin kaupungin vaikutus ulottui hitaasti, jos lainkaan. Sellaista maaseutua ei Suomessa enää ole.
Tilakoot kasvavat, viljelijöiden määrä vähenee, ja alkutuotannossa toimivien osuus väestöstä on jo häviävän pieni. On tietenkin totta, että jos asuu omakotitalossa puolentoista tunnin ajomatkan päässä lähimmästä urbaanista palvelusta, elämä on aika erilaista kuin minun elämäni Alppiharjussa, josta kävelen töihin. Mutta ajatus romanttisesta “aidosta maalaiselämästä” on vähintään yhtä harhaanjohtava kuin aikansa mielikuva “syntisestä kaupungista”.
Silti suomalaisessa asumiskulttuurissa elää vahvana halu omaan pihapiiriin. Edeltäjäni Matti Kortteinen erotteli aikoinaan ihmiset niihin, joiden on saatava olla alasti omalla pihallaan, ja niihin, joille riittää, että he voivat olla vaatteet päällä. Kärjistetty, mutta kuvaava esimerkki.
Meillä maaseutu on ollut hajautunutta: talot kaukana toisistaan, pitkät välimatkat, yksityisyys ja oma rauha. Jos menee Keski-Eurooppaan, näkee toisenlaisen mallin: pieniä, tiiviitä kyliä, joissa on kahviloita ja ravintoloita juuri siksi, että kaikki asuvat keskellä kylää ja pellot alkavat vasta siitä ulkopuolelta.
Suomessa taas haja-asutus on historiallisesti ollut sitä, että ihmiset asuvat fyysisesti kaukana toisistaan. Tämä jako toki edelleen on olemassa.
Kiitos keskustelusta, Veikko Eranti.
uutiskirje 
