Näillä näkymin Suomi ei ole saavuttamassa tavoitettaan hiilineutraaliudesta vuonna 2035, vaan joskus vuoden 2050 jälkeen. Myös luonnon tila on huono niin Suomessa kuin koko Euroopassa.
Kysyimme tutkijoilta, miten nykyinen päätöksentekojärjestelmämme kykenee heidän mielestään vastaamaan ilmastonmuutoksen ja lajikadon kaltaisiin eksistentiaalisiin uhkiin.
– Tuntuu suorastaan uskomattomalta, miten huonosti, sanoo ympäristöpolitiikan tutkija Janne Säynäjäkangas Itä-Suomen yliopistosta.
– Miten olemattomia ovat ne toimenpiteet, joita on saatu aikaan suhteessa siihen, mitä vaadittaisiin, että olemassa olevat yhteiskunnat pysyisivät jossain määrin sellaisina kuin ne tunnemme, Säynäjäkangas toteaa.
Puhumattakaan siitä, mitä seurauksia tällä on muille lajeille, hän jatkaa.
– On aidosti hämmentävää ja hämmästyttävää, miten irrallaan tämä meidän poliittinen järjestelmämme tuntuu olevan ekologisista realiteeteista.
Miksi, siihen Säynäjäkankaalla ei ole vastausta, mutta hypoteesi on. Poliittinen järjestelmä heijastelee olemassa olevia valtasuhteita ja vallakkaat tahot eivät katso, että ekologisten realiteettien pontevampi huomioiminen olisi heidän etujensa mukaista.
Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten paljon teollisuudella ja omistajilla on valtaa esimerkiksi metsäpolitiikassa.
– Vaikka tietty maa-alue on paperilla omistajan, se mitä siellä tapahtuu, koskee koko yhteiskuntaa. Sen vuoksi se pitäisi tuoda demokraattisen päätöksenteon piiriin. Ymmärrän demokratian niin, että päätäntävaltaa pitäisi olla kaikilla niillä, joihin asia vaikuttaakin.
Historiallisesti metsäpolitiikan suunnasta on päätetty hyvin pienissä piireissä.
– Esimerkiksi vallitsevaan jaksolliseen kasvatukseen siirtymisestä päätettiin hyvin pienen porukan keskuudessa ja sitten juntattiin se yhteiskunnassa läpi. Vuoteen 2014 asti jatkuva kasvatus oli kiellettyä.
Katse puolueiden ulkopuolelle
Säynäjäkangas uskoo, että demokratian vahvistaminen olisi eduksi myös ympäristölle ja ilmastolle.
– Valtaosa ihmisistä on sitä mieltä, että ekokriisille pitäisi tehdä enemmän, mutta tämä näkemys ei selvästikään kanavoidu nykyisen järjestelmän kautta. Se on mielestäni todistusaineistoa sen puolesta, että demokratian lisääminen johtaisi nykyistä parempiin päätöksiin.
Ongelmana ei ole itse demokratia, vaan nimenomaan sen heikkous.
– Vaikka parlamentaarinen demokratia on hyvä asia, se instrumenttina on tällä hetkellä heikko kanavoimaan kansalaisten näkemyksiä. Näyttää vähän epätodennäköiseltä, että ainakaan olemassa olevat puolueet pystyisivät sille kovinkaan paljoa tekemään tai edes haluaisivat.
– Toivo piilee siinä, että yhteiskunta eduskunnan ulkopuolella muuttuisi niin, että sellaisista päätöksistä, joita ei nyt pidetä poliittisesti mahdollisina, tulisi poliittisesti mahdollisia. Se taas tarkoittaa paljon laajempaa yhteiskunnallista muutosta.
Ongelmana ei ole itse demokratia, vaan nimenomaan sen heikkous.
Säynäjäkankaan näkemyksen mukaan demokratian ytimessä on oppimisprosessi, jossa yhteisö oppii elämään yhdessä niin, ettei ”väärämielisiä” tarvitse vangita tai muuten piilottaa näkyvistä. Jos toista ei voi työntää syrjään, on opittava tulemaan toimeen.
Niin hän ajattelee tieteestäkin – myös se on yhteisöllinen oppimisprosessi.
– Usein ajatellaan, että on joko tyhmä populistinen kansanvalta tai sitten teknokratia, jossa asiantuntijat tekevät päätökset ihmisten mielipiteistä välittämättä tieteellisen asiantuntijatiedon pohjalta. Tämä on mielestäni kapea käsitys siitä, mitä on tiede. Ei se ole sitä, että yksittäiset nerot hallitsevat tavan tallaajien ulottumattomissa olevaa totuutta.
Käsitys on Säynäjäkankaan mukaan vanhentunut, sillä huimasti kehittyessäänkään tiede ei ole paljastanut tyhjentävästi mallinnettavissa olevaa todellisuutta.
– Näyttää pikemminkin siltä, että kompleksisuus on aivan keskeinen osa todellisuutta, jossa elämme. Todellisuudessa itsessään on monia ulottuvuuksia. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on erilaisia enemmän tai vähemmän tosia näkökulmia, vaan todellisuus itsessään on niin monimutkainen ja -muotoinen, ettei sitä voi tavoittaa minkään yhden tietyn tieteenalan keinoin.
Näin ollen myöskään tieteen roolin päätöksenteossa ei tule olla niinkään saneleva kuin keskusteleva, Säynäjäkangas ajattelee.
Tieto ei johda toimintaan
Myös Luontopaneelin puheenjohtaja ja Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho toteaa, että päätöksentekojärjestelmän kyky reagoida ilmastonmuutokseen ja luontokatoon on huono.
– Kaikki viimeisimmät arviointiraportit osoittavat, että ilmastonmuutos ja luontokato etenevät edelleen. Niitä ei ole pystytty pysäyttämään, vaikka esimerkiksi luontokadon pysäyttämiseen on useita kertoja kymmenen vuoden välein kansainvälisesti sitouduttu.
Kotiaho ei usko, että kysymys on ymmärryksen puutteesta sen enempää kansallisella, EU:n kuin globaalillakaan tasolla. Jos tavoitteisiin olisi päästy, uhkien olisi pitänyt jo väistyä, mutta päättäjät eivät saa päätettyä sitovista velvoitteista tai tarpeellisten toimien rahoituksesta.
– Olen sitä mieltä, että vapaaehtoisuuspuhe luo tyhjää toivoa siitä, että joku muka tekisi jotain. Vapaaehtoisuus ei riitä.
”Vapaaehtoisuuspuhe luo tyhjää toivoa siitä, että joku muka tekisi jotain.”
Sinänsä Kotiaho uskoo, että kaikissa vanhoissa ja vakiintuneissa puolueissa ilmaston ja ympäristön tilan vakavuus kyllä ymmärretään. Tieto ei vain aina johda käytännön toimintaan.
– Sitten on tätä populistisempaa osastoa, joiden tarkoitusperistä en osaa sanoa.
– Ymmärrystä on ja juhlapuheissa luonnon merkitystä ja tavoitteita sen parantamiseksi korostetaan, mutta käytännössä tapahtuu liian vähän. Varmaankin tämä on yhdistelmä normaalia parlamentaarista systeemiä – irtopisteitä keräilevien puolueidenkin kanssa on tehtävä kompromisseja – ja sitä, että yritysmaailmaa ja edunvalvojia kuunnellaan liiankin herkällä korvalla kaikessa päätöksenteossa.
Kotiaho viittaa muun muassa siihen, että eduskunnan valiokuntien listoilla on kuultavana huomattavan paljon yritysten edunvalvojia.
– Palataan taas siihen, että päätökset ovat joidenkin taloudellisen edun sanelemia. Kaikkiin uusiin aloitteisiin ovat jarrut heti selittämässä, miten heidän toimialansa kaatuu, jos tulee uusia velvoitteita. Tämän jälkeen päättäjillä ei ole enää rohkeutta säätää esimerkiksi luontohaittojen välttämistä ja hyvittämistä velvoittavaksi, vaikka he takaraivossaan todennäköisesti kuitenkin tiedostavat kaikkien edun olevan, ettei luontoa heikennetä – ihminenkin kun on toisenvarainen eläin eikä tule toimeen ilman riittävää luontoa ja muuta elämää.
Aiheuttaja maksamaan
Kotiahon mukaan yhteiskunnallista toimintaa ja yrityksiä tulisi säädellä luonnon ehdoilla.
– Yksi mahdollisesti käänteentekevä juttu, voisi olla se, että laajennetaan yritysten velvollisuuksia niin, että pelkän osakkeenomistajien voiton maksimoimisen sijaan yrityksille säädettäisiin laajempia yhteiskunnallisen edun edistämisen velvollisuuksia.
– Toki tämä on vain idea-asteella ja olisi paljon työsarkaa siinä, mitä velvollisuuksien laajentaminen käytännössä tarkoittaisi ja mitä kaikkia lakeja muuttamalla tämä saataisiin aikaiseksi. Mutta idea viittaa ajatukseen, että esimerkiksi pelkkää krääsää tuottavien yritysten toimintaa voitaisiin katsoa kriittisesti, että onko tämä oikeasti yhteiskuntaa hyödyttävää toimintaa.
Kotiaho pitää myös luonnonarvomarkkinoita lähtökohtaisesti hyvänä ideana sekä maanomistajien että kestävästi toimivien yritysten kannalta.
– Jos meillä säädettäisiin aiheuttaja maksaa -periaatteen mukainen kompensaatiovelvoite, yritykset voisivat ostaa luonnonarvomarkkinoilta hyvityksiä, joita maanomistajat ja muut toimijat voisivat tuottaa markkinoille. Velvoittava ekologinen kompensaatio olisi omiaan tuuppaamaan markkinoita käyntiin luomalla kysyntää, joka samalla lisäisi luonnonarvojen tuotantoa pienentämällä tuottajien luonnonarvoinvestointien riskejä.
Kansalaiset ovat valmiimpia suojelemaan luontoa kuin yksikään hallitus on ollut.
Velvoittavuudelle perustuessaan luonnonarvomarkkinat voisivat Kotiahon mukaan kasvaa melko merkittäviksikin ja auttaa valtiota saavuttamaan luontotavitteensa. Pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuvina hän sen sijaan uumoilee markkinoiden jäävän pieniksi.
– Luonnonarvomarkkinoiden bisnesekosysteemi tarvitsee neuvonantajia, välittäjiä, palveluntarjoajia, kauppapaikkoja ja konsultteja. Syntyisi kokonainen luonnonarvojen tuottamisen arvoketju.
Kotiahon mielestä myös EU:n ennallistamisasetuksen valossa valtion kannattaisi edistää aiheuttaja maksaa -periaatteen säätämistä velvoittavaksi. Asetukseen säädettiin hyvässä tilassa olevien luontotyyppien heikennyskieltoon joustomahdollisuus: jos jäsenvaltio sallii kohteen heikentämisen, sen on hyvitettävä haitat niin, että luontotyypin kokonaisheikentymättöymyys turvataan. Tämä edellyttää ekologisen kompensaation käyttöönottoa.
– Nyt, kun Suomikin otti tämän jouston käyttöön, ellei haittojen hyvittämistä delegoida niitä aiheuttaville toimijoille, valtio joutuu itse heikennysten maksumieheksi.
Siis viime kädessä haitan maksavat veronmaksajat.
Tarvitaan luontolaki
Kotiaho huomauttaa, että Luontobarometrin mukaan kansalaisista valtaosa kannattaa kompensaatiota. Suomalaisista 78 prosenttia katsoo, että jos luonnon tilaa heikennetään, haitat tulisi hyvittää parantamalla luonnon tilaa toisaalla.
Luontobarometrin tulokset voi tiivistää kuta kuinkin niin, että kansalaiset ovat selvästi valmiimpia suojelemaan luontoa kuin yksikään hallitus on ollut.
– Suomessa tarvittaisiin tietoon perustuva, yhteinen ja laajasti jaettu tulevaisuudenkuva luonnon ja ihmisten yhteishyvinvoinnista, ja tämän pitäisi ohjata kaikkien hallinnonalojen työtä.
Käytännössä tämä tarkoittaisi laajaa parlamentaarista ja tutkijoista koostuvaa ryhmää, joka neuvottelisi suomalaisen luonnon toivotun tilan, jota sitouduttaisiin tavoittelemaan. Kotiaho uskoo, että se auttaisi myös yhteensovittamaan luonnon turvaamista ja elinkeinoelämän tavoitteita.
– Nythän meillä ei ole edes kansallista luonnon monimuotoisuusstrategiaa eikä -toimintaohjelmaa, kun siitä ei viime hallituksen loppumetreillä saatu poliittista sopua.
Marinin hallituksessa monimuotoisuustavoitteet ja -toimet riitaannutti keskusta, sittemmin asia jäi poliittisesta päätöksenteosta kokonaan.
– Siksi tarvitaan kaikkien puolueiden sitoutuminen luonnon toivottuun tilaan. En usko, että populistitkaan pystyvät sanomaan, että haluamme, että luonto on täysin tuhottu.
Sen jälkeen tarvitaan luontolaki, joka velvoittaa haittojen vähentämiseen, lieventämiseen ja kompensoimiseen, Kotiaho sanoo.
– Vahva luontolaki parantaisi luontopolitiikan ennakoivuutta ja takaisi sen pitkäjänteisyyden, vaikuttavuuden sekä toimeenpanon.
Lobbareiden valta
Suomessa lobbareiden vaikutusta ilmasto- ja ympäristökysymyksissä ovat tutkineet Juho Vesa, Antti Gronow ja Tuomas Ylä-Anttila. Heidän tutkimuksensa (2020) mukaan Suomessa kunnianhimoisia ilmastotoimia ei vastusteta niinkään mediassa kuin kulisseissa. Perusteet ovat taloudellisia, ilmastonmuutosta ei pyritä kieltämään.
Tutkimuksen mukaan strategia voi olla hyvinkin vaikuttava. Taloudellisia argumentteja edustavilla organisaatioilla on institutionalisoitunut asema päätöksenteossa, ja ne tekevät yhteistyötä esimerkiksi keskeisten ministeriöiden kanssa.
– Suurille yrityksille on tärkeää näyttäytyä kestävän kehityksen puolustajina. Julkisuudessa ne kannattavat ilmastotoimia, mutta samaan aikaan saattavat erilaisten välikäsien, ammatillisten tai elinkeinojärjestöjen, avustuksella viedä päättäjille ihan toisenlaista viestiä, kuvailee eurooppaoikeuden ja lainsäädäntötutkimuksen professori Emilia Korkea-aho Itä-Suomen yliopistosta ja viittaa kyseiseen tutkimukseen.
Julkisesti ilmastotoimiin sitoudutaan, kulisseissa lobataan niitä vastaan.
Julkisesti ilmastotoimiin sitoudutaan, kulisseissa lobataan niitä vastaan. Konsultti- ja viestintätoimistoja käytetään Korkea-ahon mukaan häivyttämään tämä ristiriita suurelta yleisöltä.
– Perinteisesti tutkijoita on kiinnostanut nimenomaan sosiaalidemokraattien ja ammattiliittojen välinen yhteys, joka on olemassa ja tutkittu. Nyt tutkijat ajattelevat, että korporatistinen järjestelmä olisi murtunut ja linkit eivät olisi enää niin vahvat, mutta yhteistyötä on edelleen. Loppujen lopuksi tiedämme siitä hirveän vähän, Korkea-aho sanoo.
– Olisi kiva, jos Suomessakin keskusteltaisiin näistä linkeistä laajemminkin. Ettei aina, kun puhutaan lobbauksesta ja puolueista, mietittäisi vain demareita ja ammattiliittoja, vaan myös eri kansalaisjärjestöjen ja yritysten yhteistyötä puolueiden kanssa.
Tutkittavaa riittäisi
Yhdysvalloissa asiaa on tutkittu enemmän, ja siellä ilmastovastaisuus kanavoituu puolueisiin ja sitä kautta päätöksentekoon pitkälti vaali- ja puoluerahoituksen kautta.
– Sitä, voiko rahalla ostaa valtaa, on Euroopassa selvitetty hirveän paljon vähemmän. Meilläkin on toimijoita, jotka pyrkivät estämään ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta tämä perustellaan sillä, että ne heikentävät kilpailukykyä, Korkea-aho sanoo.
Hänen mukaansa Euroopasta on myös tutkimusta, jonka mukaan ilmastotoimia vastustetaan paitsi taloudellisin argumentein, usein myös vahvan ammattiyhdistysliikkeen maissa, koska pelätään työpaikkojen menettämistä.
Korkea-aho sanoo, että myös yritysten uhkailu muualle muuttamisella, ellei mieluisia lakimuutoksia saada läpi tai epämieluisia torpattua, on lobbausta.
Hän haluaa korostaa, ettei pidä lobbausta sinänsä pahana, vaan hyvänä ja tarpeellisena asia-argumentein vaikuttamisena. Ja kun puhutaan lainsäädäntötyöstä, kysymys on pitkälti myös siitä, kuka kykenee pukemaan argumenttinsa oikeudelliseen muotoon.
Korruption puolelle mennään vasta, kun aletaan lupaamaan tiettyjä etuja vastineeksi tietyistä päätöksistä.
Eikö se, että parhaat lobbarit pystyvät ostamaan isolla rahalla yhteiskuntasuhdepalveluita, kuitenkin vinouta päätöksentekoa?
– Totta kai se vinouttaa, ja se on mielestäni yksi iso ongelma.
Ratkaisuista ei edes puhuta
BIOS:n poliittisen talouden ja taloushistorian tutkija Tero Toivanen haluaa ensin esittää varauksen kysymystä, joka koskee päätöksentekojärjestelmämme kykyä vastata ekokriisiin, kohtaan.
– Asetelmaa, jossa kiireellistä ilmastopolitiikkaa ei nähdä tarpeellisena ja mahdollisena, mahdollistetaan pitkälti parlamentarismin ulkopuolella. Mediakeskustelukin on asemoitunut kulttuurisodan kuoppiin.
Toivanen toteaa, että vaikka ympäristökriisin vakavuus on ymmärretty 1970-luvulta asti ja ilmastonmuutoksenkin viimeistään 1990-luvulta, julkinen keskustelu niistä kiertää kehää pääsemättä vaikuttamaan materiaaliseen todellisuuteen.
– Kaikki argumentit ja taistelut on viimeisen 50 vuoden aikana käyty läpi useaan kertaan. Aina ne tuppaavat johtamaan johtopäätökseen, että realismin nimissä fossiilisten polttoaineiden käyttöä ei voida vähentää riittävän nopeasti.
”Emme pääse edes keskustelemaan ratkaisuista. Se on hurjaa ja vahingollista.”
– Mutta jos puhutaan parlamentarismin, liberaalin demokratian tai puolueiden kyvystä vastata näihin kysymyksiin, niin kyllähän se heikko on. Yksi yleisesti tunnustettu ongelma on lyhytjänteisyys. Neljän vuoden syklillä on mahdotonta toteuttaa tällaista pitkän aikavälin ohjausta vaativaa toimintaa.
Toivanen ajattelee kuitenkin parlamentarismilla ja demokratialla olevan vielä toivoa. Se vaatisi tosin sitä, että järjestelmää uudistettaisiin tukemaan kestävyyssiirtymää maan erityispiirteet huomioiden.
– Pitäisi tukea suunnitelmallisesti sekä poliittista päätöksentekoa että investointeja kestävyyssiirtymää edistäviin yrityksiin. Suomalaisessa teollisuudessa on kuitenkin tiettyjä vahvuuksia ja osaamista.
Konkreettisista toimista ei päästä kuitenkaan koskaan edes keskustelemaan.
– Ydinkysymys on energian ja luonnonvarojen kulutuksen muutos, mutta julkinen keskustelu ja parlamentaarinen taistelu pelkistyvät siihen, että rajoitetaan julkisen talouden kyvykkyyttä hoitaa näitä asioita. Velkajarru oli siitä viimeinen kristallisaatio. Se edustaa taloudellista suunnitteluamme tällä hetkellä, ja tämä on pöyristyttävää suhteessa niihin materiaalisiin haasteisiin, mitä meillä on.
Jossain määrin tämä koskee Toivasen mukaan kaikkia puolueita.
– Pitkään kestävyysmurroksen parissa työskennelleenä ajattelen, että meillä on tietty sokea piste siinä, etteikö yhteiskuntaa voisi ohjata vahvemmin kestävämpään suuntaan ja vieläpä oikeudenmukaisesti. Mutta sitä tukevat aloitteet ja järjestelmätason ratkaisut uupuvat poliittisesta keskustelusta.
Ideologista kankeutta
Toivanen sanoo, että yhteiskuntatieteilijän silmin keskustelu on niin ikään jumiutunut ”aivan uskomattomiin ideologisiin poteroihin”.
– Radikaalioikeiston nousu keskustelun määrittäjäksi vahvistaa tätä poteroitumista. Esimerkiksi käy väite, että ekologisesti kestävä ja kilpailukyvyn turvaava toiminta olisi sosialismia. Emme pääse edes keskustelemaan ratkaisuista. Se on hurjaa ja vahingollista.
Silloin jäävät monet mahdollisuudetkin käyttämättä.
Toivanen kutsuu tätä ideologiseksi kankeudeksi. Vaikka maailma ympärillä muuttuu, omista näkemyksistä pidetään kynsin hampain kiinni. Kuten esimerkiksi siitä, että ympäristöpolitiikkaa voitaisiin tehdä pelkästään markkinavälitteisillä ja vapaaehtoisilla toimilla.
– Haluaisin kuitenkin välttää sellaista ajattelua, että puolueet, parlamentarismi ja liberaali demokratia olisivat menetettyjä tapauksia, joista pitäisi vetäytyä kokonaan. Näen sen itse vääränä strategiana, sillä mitään auvoista paikkaa niiden ulkopuolellakaan ei ole.
Toisaalta, Toivanen jatkaa, ideologioiden taistelu on myös tervettä.
– Historian loppu on mennyttä.
uutiskirje 
