Olet puhunut paljon kohtuudesta. Mikä on aivan varmasti täysin kohtuutonta?
Jos tietää, että vähempikin riittäisi, mutta silti vain hamuaa uutta ja enemmän. Silloin menee överiksi ja toiminta alkaa saada ahneuden piirteitä.
Mutta eikö kohtuuttomuuteen liity keskeisesti nimenomaan arvostelukyvyttömyys?
Kohtuuden tunnistaminen edellyttäisi, että pysähtyisi miettimään, mikä riittää ja mikä ei. Mutta kohtuullisuuden tarpeesta vaietaan, sillä elämme markkinaehtoisessa yhteiskunnassa, jonka rattaat eivät enää liiku, jos me kansalaiset tuumaamme, että meillä on jo kaikki se, mitä hyvään elämään tarvitaan. Olemme tottuneet siihen, että sopivasti on vähän enemmän. Mutta Lao Tzu aikoinaan tuumaili, että ihmisestä tulee rikas sillä hetkellä, kun hän pystyy määrittelemään riittävän.
Mainitsit jossain, että puhe riittävästä on hävinnyt viime vuosikymmeninä. Mistä se johtuu?
Kun irrottauduttiin äärimmäisestä köyhyydestä, oli viisasta pistää kuntoon elämän aineellinen perusta – elämän kulissit. Mutta jäimme jumiin kulissien kiillottamiseen. Viimeistään 1980-luvun lopulla olisi ollut hyvä mahdollisuus kysyä, mistä asioista rakentuu elämän juoni sen jälkeen, kun kulissit ovat jo kunnossa.
”Kohtuus kiinnittää huomiota ääripäihin kuten niukkuuteen ja yltäkylläisyyteen.”
Elämän juonta on vaikeaa palauttaa numeroiksi päättäjän pöydälle. On helpompaa keskittyä kulisseihin siitä huolimatta, että tiedämme kyllä, kuinka hyvässä elämässä on kyse jostain suuremmasta ja laajemmasta kuin pelkästä vaurauden jatkuvasta lisäämisestä. Näytelmä ei toimi ilman vetävää juonta.
1960-luvun puolesta välistä tähän päivään kansalaisten kokemus hyvinvoinnista ei ole juuri kasvanut. Silloin jo oli kaikki se, mitä hyvään elämään tarvitaan. Mutta suomalainen yhteiskunta on rakennettu talouden koon jatkuvan kasvattamisen varaan. Nyky-yhteiskunta elää siitä, että me kansalaiset emme määrittele riittävyyttä. Sopivan suuri kansantalous on vähän suurempi kuin nykyinen. Siksi juoksu jatkuu.
Kohtuushan nähdään tänään yksilönvapauden voimakkaana rajoittamisena.
Ylhäältä päin tulevat vaatimukset saavat aikaan vastustusta. Mutta omaehtoisesti toteutettu elämän kohtuullistaminen lisää tyytyväisyyttä. Kyse on siitä, että kiinnittää huomiota aikaisempaa enemmän niihin asioihin, joiden suhteen on jo päästy perille. Riittämättömyyden ja mitättömyyden kokemukset väistyvät, kun huomion kohteina ovat ne asiat, jotka nyt ovat elämässä hyvin. Sen sijaan pelkkä epäkohtiin huomion kiinnittäminen pitää mielen matalana. Kielteinen puhunta voi myös synkistää elämän tummemman oloiseksi kuin se oikeasti on.
Monissa vanhoissa filosofioissa ja uskonnoissakin on ajatus, että pitää keskittyä tähän hetkeen tässä – että juuri nyt kaikki on hyvin, vaikka isossa kuvassa ei olisikaan.
Tuo ajatus perustuu siihen tosiasiaan, että elämä on mahdollista vain nyt-hetkessä. Tämän päivän aamua ei voi elää tässä hetkessä uudestaan – eikä huominen ole vielä elettävissä. Elämä kannattelee paremmin, kun huomaa myös sitä hyvää, jota tässä hetkessä on läsnä. Tuskin elämä on koskaan kaikilta osin mustaa.
Mutta nyt-hetkeen keskittymisen lisäksi on viisasta oppia menneisyydestä ja tunnistaa, mitä hyvä huominen edellyttää – ja alkaa toimillaan tehdä sitä todeksi. Hyvän tulevaisuuden rakentaminen edellyttää arvopohdintaa ehkä enemmän kuin koskaan. Mitä tarvitaan lisää ja mitä vähemmän, jotta tulevaisuus olisi hyvä?
Muistaakseni BIOS:n tutkija ja filosofi Ville Lähde arvioi joskus, että noin 1970-luvun aineellinen, eletty elintaso olisi vielä mahdollista ylläpitää kestävästi. Se on hyvin lähellä sitä 1960-luvun puoltaväliä, jolloin tyytyväisyys oli huipussaan.
Noin se menee. Ylikulutuksen valtavirtaistuminen ei ole onnistunut tuomaan merkittävästi parempaa tyytyväisyyttä elämää kohtaan. Hyvä elämä on muutakin kuin rahavirtojen voimistumista. Tyytyväisyyden ja merkityksellisyyden kokemukset lisääntyvät, kun pysähtyy määrittelemään, mitä kaikkea hyvää elämässä jo on ja mitä lopulta puuttuu.
Riittävyyden määrittäminen on oleellista ylikuluttavassa yhteiskunnassa, sillä materiaalisten asioiden lisäämisellä on yhden planeetan venymättömät rajat vastassa. Sen sijaan se elämän juoni kehittyy parhaiten aineettomien asioiden varaan kuten siihen, että rikkautta on sekin, että voi jakaa elämän ilot ja surut.
Kohtuuspuhekin kohdataan hyvin erilaisissa tilanteissa. Suomessakin koetaan niukkuutta ja jopa puutetta – globaalisti ajatellen vähän, mutta kuitenkin. Mitä sanoisit ihmiselle, joka kokee esimerkiksi, että työtä hänellä kyllä on jo tarpeeksi, mutta rahaa ja aikaa ei millään tapaa riittävästi?
On kohtuutonta, jos toimeentulon turvaaminen edellyttää pakonomaista liian työn tekemistä. Kohtuus kiinnittää huomiota ääripäihin kuten niukkuuteen ja yltäkylläisyyteen. Yhteiskunnan moraali mitataan suhtautumisessa haavoittuvaisessa asemassa oleviin ihmisiin.
Kohtuullisuuden varaan rakentuvan yhteiskunnan onnistumista määrittää se, kuinka onnistutaan huono-osaisuuden vähentämisessä. Empiirinen evidenssi osoittaa, että mitä lähemmäksi toisiaan köyhä ja rikas saadaan, sen elinvoimaisempi ja kimmoisampi on yhteiskunta.
Ihmiset tuntuvat yleisesti ottaen – esimerkiksi erilaisissa gallupeissa – olevan aika myötämielisiä kestävän elämän vaativille uudistuksille, viettäisivät mielellään aikaa vaikka marjametsässä enemmän kuin on nyt mahdollista, mutta tämä ei kanavoidu päätöksentekoon.
On täysin selvää, että seuraavien vuosikymmenten keskeisiä haasteita ovat ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen hupeneminen.
Tarvitaan ratkaisuja ja ratkaisujen skaalaamista. Sillä yhteiskunnalla on etulyöntiasema, jolla on ratkaisuja tarjota näihin ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin. On varmaa, että ratkaisujen perään kysellään eri puolilla maailmaa vuosi vuodelta enemmän. Harmittaa, että piiperretään laastaroimalla, vaikka leikkaushoitoa tarvittaisiin hyvän tulevaisuuden varmistamiseksi.
”Hyvyyttä on enemmän kuin pahuutta, mutta pahuus pääsee otsikoihin.”
Ehkä tarvittavat uudistukset tuntuvat liian suurilta. Muistissa on se, kuinka onnistuimme pääsemään äärimmäisestä köyhyydestä eroon kansantalouden kokoa kasvattamalla. Nyt haikailemme saman reseptin perään. Olemme talouskasvupakon vankeja, vaikka tutkimustieto osoittaa, että talouskasvu on vain joiltakin osin irrotettavissa ekologisten haittojen lisääntymisestä.
Miksi tämä mielikuvituksettomuus ja vaihtoehdottomuus on niin totaalista?
Eikö ole kiinnostavaa? Se taitaa palautua niihin isompiin kysymyksiin siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista sen jälkeen, kun perustarpeiden tyydyttämisestä on jo pääosin tullut itsestään selvää.
E2-tutkimuslaitoksen mukaan 51 prosenttia suomalaisista haluaisi parantaa elämänlaatuaan vähentämällä työn tekemistä ja kuluttamista. Jos joka toinen suomalainen priorisoi elintason sijaan elämänlaatua, ollaan suuren äärellä. Silloin toimiva yhteiskunta ei voi enää rakentua jatkuvasti kasvavan kuluttamisen määrän varaan.
Ihmiset ovat jo siirtämässä painopistettä elämän kulissien kehittelystä juonen paranteluun. Pitäisi löytää vastauksia siihen, mistä hyvä elämä nykyään rakentuu. Ehkä mukaansatempaavassa elämän juonessa on kyse juuri siitä marjametsässä käymisestä. Tai elämän merkityksellistämisestä siten, että rakentaa luottamusta eri tavoin ajattelevien ihmisten välille.
Entä, jos saisi arkeen vähän lisää kuulumisen ja osallisuuden kokemista, ymmärretyksi tulemista sekä oman luovuuden ja aikaansaamisen hyödyntämistä? Vai onko ylväs elämän juoni sitä, että pystyy kertomaan itselleen aamulla muutaman hyvän syyn, miksi uusi päivä kannattaa elää? Tai pitäisikö pyrkiä siihen, että synkkyyteen kääntyvä suomalainen mieli oppii ylevöitymään kauneudesta ja tyyntymään rauhasta?
Tämä voi olla subjektiivinen illuusiokin, mutta vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui olevan yleisesti hyväksytty periaate, että jokaisella ihmisellä on itseisarvo, ja vieläpä niin, että se on sama kaikilla. Siitä ei tarvinnut hirveästi keskustella. Nythän se tuntuu olevan jopa naiivi ajatus.
Käsitys oikeudenmukaisuudesta on muuttunut. Nykyään ajatellaan, että sitä saa mitä tilaa. Ansioon perustuva oikeudenmukaisuus nostaa päätään. Pulassa olevan ohi kuljetaan, kun ajatellaan, että hätä on itseaiheutettua. Ajatellaan, että avun saanti pitäisi ansaita. Ongelma on siinä, että meiltä puuttuu mielestäni olennaisin osa oikeudenmukaisuutta eli tarpeeseen perustuva oikeudenmukaisuus – autetaan silloin kun apua tarvitaan.
Sanoit, että arvokeskustelua tarvitaan kenties enemmän kuin koskaan. Mistä sen vajaus johtuu?
Johtuisikohan se siitä, että arvoissa on kyse kannanotosta. Ajatellaan ehkä, että arvoista puhuminen on jonkinlaista sormella osoittelua ja vapauden riistoa: mikä sinä olet määrittämään, että jotkin asiat ovat parempia kuin toiset!
Arvottomassa maailmassa kaikki on samanarvoista. Ei ole eroa rauhalla ja sodalla, väkivallalla ja auttavan käden ojentamisella, sairaudella ja terveydellä. Koska asiat eivät ole samanarvoisia, pitää arvoista nimenomaan puhua. Esimerkiksi rauha on niin arvokas asia, että sitä kannattaa tavoitella joka päivä siitä huolimatta, että on epävarmaa, pääseekö ihmiskunta koskaan sodista eroon. Ehkä pääsee, ehkä ei.
Itse ajattelen, että on kaksi arvoa, jotka riittävät nykyaikana varmistamaan hyvän tulevaisuuden. Elämän perustan vaaliminen on ykkösprioriteetti, koska ilman elämän perustaa ei ihmistäkään voi olla olemassa. Juuri nyt hengitän luonnon minulle valmistamaa happea ja ruokaillessani syön luontoa osaksi itseäni. Jos yhteistyö pölyttäjähyönteisten kanssa alkaa takkuamaan, täytyy ihmisen itse hoidella keväiset mustikkametsien pölytykset, mikäli mustikoita halutaan syödä. Ja kun katselen ympärilleni, ei minulla ole mitään, mikä ei olisi lähtöisin luonnosta.
Sitten se toinen arvo on se, mihin ihmiskunta päätyi vuonna 1948 sotavuosista oppineena: jokainen ihminen on arvokas siksi, että syntyy ihmiseksi – ilman ansioita. Mielestäni kaikki järjestyy, jos jokainen päätös puntaroidaan näiden kahden arvon lävitse: elämän perustan turvaamisen ja luovuttamattoman ihmisarvon vaalimisen lävitse.
Antiikin ajan ajattelussa päädyttiin siihen, että kolmen arvon varaan rakentuu hyvä tulevaisuus: hyvyys, totuus ja kauneus. Kauneus arvotettiin huomattavasti korkeammalle kuin meillä nykypäivän Suomessa. Esimerkiksi hyvän arkkitehtuurin ajateltiin perustuvan kolmeen arvoon: kauneus, käytännöllisyys ja kestävyys.
Mikä on kulttuurin ja taiteen merkitys tässä arvopohdinnassa ja kestävyyssiirtymässä? Kun se on nyt työnnetty marginaaliin ja pidetään ihan pilipalijuttuna, että miksi tällaista pitäisi tukea.
Kulttuuri ja taide ovat yhteiskunnan sielu ja uudistumisen lähtökohta. Ne saattavat ajatukset tavanomaisen tuolle puolelle ja ylevöittävät mielen.
Tarvitsemme tiedettä kertomaan meille todellisuudesta, maailman luonteesta ja ihmisestä. Mutta taide on vapaa tieteen metodeista. Se houkuttelee tapailemaan uusia ajatuksia havahduttamalla meitä sellaisiin todellisuuden tulkintoihin, jotka ylittävät tavanomaisen.
”Hyvä tulevaisuus tottelee tekoja elämän eri areenoilla.”
Ilman tiedettä ja taidetta kartta on hukassa. Tiede ja taide yhdessä auttavat luomaan houkuttelevia tulevaisuudennäkymiä, joita voidaan alkaa sitten teknologian ja talouden keinoin tekemään todeksi. Siinä missä tiede ja taide näyttävät suunnan, varmistaa teknologia ja talous vauhdin. Nykyään on paljon vauhtiin keskittyvää kehityspuhetta, mutta liikaa vaietaan siitä, mihin suuntaan kannattaisi kulkea. Mitä jos mennään kovaa vauhtia väärään suuntaan?
Suuntaan liittyvät kysymykset edellyttävät arvokeskustelua. Kaikkea mikä on mahdollista ei kannata toteuttaa, vaikka sillä saataisiin kansantaloutta suuremmaksi. Tarvitaan käänne kohti kestävää tulevaisuutta, ja monet sektorithan sitä onneksi jo tekevät. Energiamurros on yksi esimerkki siitä. Tuskin jo käynnistynyt käänne pysähtyy Yhdysvalloissakaan poliittisesta vastatuulesta huolimatta, sillä monet yritykset ovat jo investointinsa tehneet puhtaampiin energiaratkaisuihin.
Eihän kukaan vakavasti otettava ihminen puhu enää fossiilienergian puolesta. Saattaa lobata, mutta ei puhu.
Suomessa 20 vuotta sitten tuulivoimasta kuuli puhuttavan, että ei toimi. Että ihan turha virittää tuollaisia värkkejä tänne, kun ei tuule niin ei tuule. Tutkijat onneksi kertoivat, että yllättävän hyvin tuulee ja että itse asiassa Suomi on tuuliolosuhteiltaan ihan Euroopan kärkikastia. No, nykyään tuulienergia on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa sähköntuotannossa.
Sama jupina oli havaittavissa aurinkoenergian osalta. Vielä 15 vuotta sitten puhuttiin, että kun Suomessa ei valoa ole, niin ei ole aurinkoenergiaakaan. Tutkijat kertoivat, että kyllä sitä valoa on Suomessakin. Kokovuotisessa tarkastelussa valon määrä vastaa Keski-Eurooppaa, valon määrä vain vaihtelee enemmän. No nyt sitten eletään ennennäkemätöntä aurinkoenergiabuumia.
Luo toivoa – eikä lainkaan turhaa sellaista – kun tietää, että tälläkin hetkellä monet viisaat ja hyvät ihmiset tekevät työtä näiden asioiden eteen.
Noin on. Hyvyyttä on maailmassa enemmän kuin pahuutta, mutta pahuus pääsee otsikoihin ja sitä kautta toimijuuttamme lamauttamaan. Päättäväinen ratkaisijan roolin ottaminen on viisasta oman elämän mielekkyyden kannalta. Annetaan tuleville sukupolville hyviä syitä olla meistä nykyihmisistä ylpeitä. Tehdään se, mitä pitää tehdä sen, joka tietää niin paljon kuin me tiedämme. Hyvä tulevaisuus tottelee tekoja elämän eri areenoilla.
uutiskirje 
