Kovin väärin ei ole sanoa, että Jätkäjätkät on ollut kuluvan vuosituhannen parhaita liveorkestereita, mitä hiphoppiin tulee. Eikä vain hiphoppiin, sillä yhtye tunnetaan erityisesti folkvaikutteiden ja räpin omaperäisestä yhdistelystä.
Vuonna 2011 se valittiin Yle X:n äänestyksessä 2000-luvun toiseksi parhaaksi liveyhtyeeksi – siis kaikesta musiikista.
Voi siinä olla vähän omien nuoruusvuosienkin nostalgiaa, mutta väitän, että monille yhtye symboloi jonkinlaista viimeistä viattomuuden aikaa, yhteisöllisyyden rippeitä. Aikaa ennen pandemiaa, verisimpiä kulttuurisotia ynnä muita.
Jätkäjätkät-kollektiivin omintakeinen lavaenergia oli poikkeuksellisen vahva ja valui myös yleisöön.
Monta lusikkaa sopassa
Asan (Matti Salo) taustayhtyeenä 2008 aloittanut kokoonpano oli ensin Asa & Jätkäjätkät, kunnes vuonna 2010 enää Jätkäjätkät.
Hän kertoo, että orkesterin biisin- ja päätöksenteko oli harvinaisen demokraattista, mikä saattoi osaltaan selittää yhtyeen livetaikaa.
Useimmiten yhtyeissä on jonkinlainen vähintään epämuodollinen taiteellinen johtaja, Jätkäjätkissä kaikki saivat laittaa lusikkansa soppaan.
– Joskus siinä huippuvuosinamme 2010, 2011, meidän Rasmuksen (Pailos) faija oli suunnattoman kiinnostunut kollektiivitaiteesta. Eli että miten kollektiivi voi tehdä yhdessä biisejä ja päättää niistä.
Kappaleita tehtiin yhdestä jos toisestakin aiheesta, ja esitettiin myös.
– Ei kaikesta pidä olla mehuissaan tietenkään, mutta siinä oli mahdollisuus kaikenlaisiin näkemyksiin ja soitannollisesti sama juttu. Tultiin erilaisista maailmoista, ja kaikki halusivat laittaa jotain omaa. Siihen homma varmaan lopuilta kaatuikin.
”Tultiin erilaisista maailmoista ja kaikki halusivat laittaa jotain omaa.”
On kieltämättä vaikea käsittää, miten sellainen on toiminut ensinkään. Musiikilliset erimielisyydet ovat hajottaneet jo alkuunsa lukemattomia bändejä, vaikka linjasta olisi ollut taistelemassa vain pari jäsentä.
– Kyllä me riideltiinkin. On meillä ollut omat vääntömme, mutta kaikki, mitä tämän nimen alla on tehty, niin kaikki ne Jätkäjätkien nimiin ottavat.
Tavallaan Jätkäjätkät lopetti jo kymmenkunta vuotta sitten. Jäseniä perheellistyi ja muutti eri puolille Suomea.
Tänä vuonna yhtye palasi saattaakseen kymmenkunta vuotta sitten äänitetyn viimeisen albumin Norsun selässä loppuun ja soittaakseen päätöskeikat pisteenä i:n päälle.
– Näitä keikkoja on ollut kiva soittaa ja kokea taas, mitä se on, kun on kymmenen sankaria mukana.
Asa sanoo, että samankaltaista yhteisöllisyyttä on taas näkynyt hiphopissa toisaallakin.
– Väitän, että viime vuosina on mimmiräpin nousussa ollut sitä samaa kollektiivista meininkiä. Olen ollut tosi onnellinen siitä skenestä.
Ja on sitä osattu ennen Jätkäjätkiäkin. Asa kertoo kuunnelleensa juuri lappiräpin edelläkävijä Tulenkantajia. Hiphoppia funkkiin yhdistellyt orkesteri vaikutti 1990-luvun lopulla.
– Että huhhuh, ei ole Suomessa mitään vastaavaa tehty! Siinä on sellaista joukon voimaa ja samalla täysin yksilöllinen keveys. Joku heittää hyvät läpät ja joku vetää päälle vielä sekopäisemmät.
Ei tarvitse tehdä kolmea säkeistöä, vaan yksi timanttinen.
– Kolmea säkeistöä ei oikeasti kukaan tarvitse. Jos asia ei tule niissä 16 rivissä selville, niin onpa monimutkainen asia.
Merkityksettömyydestä
Asa tunnetaan ennen kaikkea lahjakkaana lyyrikkona. Vuonna 2008 hän sai Teosto-palkinnon Loppuasukas-albumista, jonka lyriikoita raati kuvaili yhteiskunnallisiin mittoihin kasvavaksi runoudeksi.
Hänet tunnetaan myös tuotteliaana artistina. Vuonna 2025 ilmestyi Jätkäjätkien albumin lisäksi Ransukoiran kanssa tehty Sitruunavuodet, vuonna 2024 Eteenpäin elävä. Parhaillaankin työn alla on uusi albumi.
Taiteilijat muusikoista kirjailijoihin tunnetusti rakastavat kysymystä, mistä tekeillä oleva tai tuore teos kertoo (eivät). No mistä?
– Uuden albumin teemoja ovat yksinäisyys, avuttomuus ja merkityksettömyys. Moniongelmaisessa maailmassa tuntuu, että millään mitä me tehdään ei ole enää mitään väliä.
Inspiraatiota voi löytyä joskus yllättäviltä suunnilta.
– Löysin pari vuotta takaperin härskejä amerikkalaisia country-lauluja, ja niiden sanoitukset olivat piristävän tylyjä. Koitin tehdä käännöstä yhdestä tekstistä, mutta syntyikin kymmenen sisarusta vierestä.
Kuten millaisia?
– Please God Come Here And Kick My Life to the Goal Posts of Life. En osaa sanoa tätä muuten kuin Litmanen, tee hattutemppu!
Levylle on tulossa mahdollisesti myös jokin kappale luonnon kiertokulusta. Ja perunasta, sekin on viime aikoina mietityttänyt.
– Peruna on kaikista kämäisin ruoan muoto, aina vähän epämuodostunut, vähän omansa, mutta silti ihan hyvä. Haluan löytää asioita, joista ei pitäisi olla onnellinen, ja olla niistä onnellinen. Luonnon kiertokulkuun liittyviä juhlia pitäisi olla enemmän. Haluaisin perustaa jonkin perunankukkimisjuhlan!
Onko artisti kokenut paineita tehdä konseptoidumpia albumeita? Tuntuu kuitenkin, että kokeilevuuden tila käy koko ajan kapeammaksi, mitä pidemmälle musiikin tuotteistaminen menee.
– Painehan tulee siitä, että multa odotettaisiin jotain. Ei sitä enää ole. Nuorempana ehkä oli, mutta nyt taide on parhaimmillaan leikkiä.
Perinteisiä rakkauslaulujakaan ei tarvitse enää tehdä, kun vaimo kuulemma uskoi jo ensimmäisestä kappaleesta.
– Nuoret laulajat kuulostaa siltä, että niillä on sydänmurheita joka viikolla. Huh, mitä kärsimysnäytelmää, jos ne elää sellaista elämää oikeasti!
Asa sanoo saaneensa lisää itseluottamusta tehdä kappaleita mistä tahansa aiheesta.
– Olen pitkään nauranut, että voin tehdä biisin ihan älyttömästä aiheesta. Mun viimeaikaiset biisin aiheet ovat ihan helvetin huonoja, mutta se kiehtoo juuri siinä, että vaikka hakkaisi päätä seinään ja toteaisi lopuksi, ettei tästä tullut mitään, se on silti hienoa.
Aina uutta kohti
Yksi johtoajatus artistilla tekemisessään kuitenkin on.
– Mua kiinnostavat jutut, joita en ole vielä tehnyt. Mitä ikinä teenkin, sen pitää olla sellaista, mitä en ole vielä tehnyt. Siitä yritän pitää kiinni. Jokainen keikka taas on enemmän tai vähemmän nostalgiaa, eli jo koettua ja elettyä elämää toistumassa.
Vuonna 2025 Asa teki Jätkäjätkien jäähyväiskiertueen lisäksi myös Punainen tiili 25 vuotta -juhlakiertueen.
– Mutta ei minulla ole mitään, mikä lukitsisi taiteen tekemistä, ja se on asia, mistä olen onnellinen.
Yleensä taiteilijoita palkitaan kuitenkin toistamisesta, ei uuden etsimisestä.
Ja paljastelusta. Räpissä – kuten kirjallisuudessakin – tuntuu myyvän paremmin tirkistely kuin muoto.
– Korkeakirjallisuus tai musiikkihan ei ole taloudellisesti kannattavaa.
”Painehan tulee siitä, että multa odotettaisiin jotain. Ei sitä enää ole.”
Asan mukaan osa ongelmaa on, että artistin pitäisi olla myös markkinoija, promoottori, keikkamyyjä, someaktiivi ja hoitaa päälle vielä mediasuhteita.
– On ilkikurista, että pitää mainostaa niin paljon, ettei ehdi tehdä itse asiaa.
Omien juttujen mainostaminen on sitä paitsi kiusallista.
– Tuntuu, että jotain myydään pakosta. Mua kiehtoo se, että on jotain salaista, jonka sitten löytää.
Jätkäjätkien kiertuettakaan ei tarvitse enää yrittää mainostaa, kun jäljellä on enää viimeinen keikka. Tai ehkä sitä vähän kuitenkin.
– On ollut kiva soittaa kundien kanssa, olen pystynyt nauttimaan. Väitän, että edessä on kaikin puolin hyvä ja hieno kokemus vielä. Ei me silloin nousukaudella saatu tehtyä yhtään biisiä, joka olisi kestänyt aikaa tai meidänkään korvia, ei ollut intoa taistella listasijoista. Mutta nämä myöhemmät biisit – Levon Helmi tai Norsun selässä tai joku muu – ovat hyviä.
Lopuksi Asa kertoo ”Jätkäjätkät-tanssin” historian, joka on siis oikeasti Marley-veljesten tanssi.
– Asuttiin tuossa vieressä kommuunissa ja löydettiin tästä (Stoasta, jossa haastattelu tehtiin) Damian Marley -DVD, ennen Welcome to Jamrockia tehty. Siinä kaksi Marley-veljestä vetää tota juttua. Me alettiin vetää sitä keikoilla, ja niin jotkut luulee, että se on Jätkäjätkät-tanssi. Mut se on Marley-tanssi.
lehti 