David Lynch (1946–2025) oli jyrkkien kontrastien mies. Kuin transsendenttisesta meditaatiosta ja itämaisista uskonnoista jo nuorena innostunut ohjaaja olisi kuvittanut jinin ja jangin, kiinalaisen filosofian elämänenergioiden, vaihtelua.
Kyse ei ole niinkään perinteisten Hollywood-kaavojen mukaisesta hyvän ja pahan kamppailusta. Vaan vastakohtien ykseydestä: ilman kauheuksia ei voisi olla kauneuttakaan.
Lynchin elokuvat ovat tutkielmia väkivallasta, alitajunnan hallitsemattomista voimista ja amerikkalaisen unelman yöpuolesta. Silti mukana on aina romanttista kaihoa ja ylimaallista lohtua.
Enkeli voi löytyä vaikkapa lämpöpatterista, kuten nollabudjetilla tehdyssä body horror -painajaisessa Eraserhead (1977). Tai Elefanttimiehen (1980) päähenkilön, viktoriaanisen Englannin piinatun ”epäluoman” mukanaan kantamasta äidin valokuvasta.
Elämänsä viime vuodet Lynch jumitti Hollywood Hillsin kodissaan. Vannoutunut tupakkamies tarvitsi keuhkolaajentuman vuoksi lisähappea eikä voinut koronan pelossa liikkua ihmisten ilmoilla.
Silti mustiin pukeutuva Keskilännen herrasmies oli yhtä poikamaisen innostunut kuin ennenkin. Hän nauhoitti kotistudiossaan omintakeisia lyhytelokuvia.
”Weather Report” -nettisarjassa Lynch yhdistelee Etelä-Kalifornian säätilaa, maailmanmenon kommentointia, uniaan ja muistojaan 1960-luvun rock-musiikista.
”Today’s Number Is…” -sarjassa ohjaajalegenda pyörittelee pingispalloja lasikulhossa.
Numerologia sopii kuvaan, sillä Lynch uskoi onneen ja kohtaloon. 1990-luvulla, pitkien elokuviensa kuvauspaikoilla hän sai viestejä universumilta muun muassa autojen rekisterikilpien muodossa.
Kahden Amerikan kasvatti
1980-luvun republikaanipresidentit Ronald Reagan ja George Bush vanhempi korostivat amerikkalaisen unelman paluuta, keskiluokkaisia perhearvoja ja isänmaallisuutta.
Tajunnan vallankumouksellinen ja alitajunnan pyromaani Lynch repi samaista omakotitalojen ja hoidettujen pihanurmien idylliä rikki. Hänen Amerikallaan on mätä sydän ja synkkiä salaisuuksia kannettavanaan.
”Populistinen surrealisti” ja Hollywoodin rock-tähti Lynch ohjasi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kymmenen tinkimättömän omintakeista pitkää elokuvaa.
Lynch ohjasi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kymmenen tinkimättömän omintakeista pitkää elokuvaa.
Hänen ja käsikirjoittaja Mark Frostin (s. 1953) outoa komediaa, noir-dekkaria, saippuaoopperaa ja kosmista kauhua yhdistelevästä Twin Peaks -sarjasta (1990–1991, kolmas kausi 2017) tuli ylittämätön sukupolvikokemus.
Lynch kasvoi Yhdysvaltain Keskilännessä, 1950-luvun ”euforisen, kromatun optimismin” keskellä. Kolmilapsinen perhe muutti isän, USA:n maatalousviraston hyönteistutkijan töiden mukana. Ulospäinsuuntautuvan David-pojan lapsuudenmaisemia olivat muun muassa Montanan Missoula ja Idahon Boise. Hänen varhaisiin intohimoihinsa kuuluivat baseball ja partio.
Myöhempiä elokuva-alan tunnustuksiaan enemmän Lynch arvosti Eagle Scout -arvonimeä. Hän oli partiolaisena mukana myös John F. Kennedyn virkaanastujaisparaatissa.
Kun 1960-luku muuttui ilkeäksi
Huonon selän ja vatsavaivojen vuoksi Vietnamin sodan välttänyt nuorimies tähtäsi taidemaalariksi, ihailemansa ekspressionistin Francis Baconin hengessä. Hän kävi Pennsylvanian kuvataideakatemiaa ja tutustui ensimmäiseen vaimoonsa Peggy Reaveyyn (s. 1947). Jennifer-tyttären syntyessä elettiin kädestä suuhun, erilaisilla keikkatöillä.
1960-luku oli muuttunut ilkeäksi Kennedyn veljesten ja Martin Luther Kingin salamurhien myötä. Philadelphia muistutti enemmän demilitarisoitua vyöhykettä kuin oikeaa kaupunkia. Opiskelija-aktivistit ja Mustat pantterit ottivat yhteen poliisien, huumekauppiaiden ja irlanninkatolilaisten kanssa.
Silti Philadelphian urbaani kaaos ja hylätyt teollisuusalueet lumosivat ensiaskeliaan lyhytelokuvien parissa ottavan Lynchin.
Kun Lynch sitten teki Los Angelesin American Film Institutessa Eraserheadia, kyse oli hypystä suoraan syvään päähän. Samuel Beckettin ja Franz Kafkan painajaisista ammentava dystopia kertoo Henrystä (Jack Nance), hänen tyttöystävästään Marystä (Charlotte Stewart) ja mutanttivauvasta.
Mustavalkoelokuva tunnetaan häiritsevista yksityiskohdistaan ja pahaenteisestä äänimaailmastaan. Ohjaaja itse piti Eraserheadia henkistyneimpänä työnään, matkana kauneuteen ja valoon.
Lynchlandin avaimet
Oli aika törmäyttää kaksi Amerikkaa. Blue Velvet – Ja sinisempi oli yö (1986) on melkoinen perusteos, Lynchlandin mystisten, dekadentin eroottisten alitajunnan näkyjen tienkartta.
Nuori kirkasotsa Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) löytää pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin laitamilta irti leikatun ihmiskorvan. Hän ryhtyy selvittelemään tapausta poliisin tyttären Sandy Williamsin (Laura Dern) kanssa.
Tie vie laitakujille, yökerholaulajatar Dorothy Vallensin (Isabella Rossellini) taikapiiriin. Frank Booth (Dennis Hopper) on yksi Lynchin vaikuttavimmista pahishahmoista. Hän pakottaa Vallensin mukaan sadomasokistisiin leikkeihinsä ja pitää tämän perhettä panttivankeinaan.
Blue Velvet ja sitä pian seurannut Twin Peaks tapahtuvat vain nimellisesti 1980-luvulla. Yhtä lailla niissä on myyttistä ja ajatonta Americanaa: pin up -tyttöjä, nahkatakkikoviksia, amerikanrautoja ja diner-lounaspaikkoja.
Lynch on myös kova musiikkikulttuurin tallentaja. Blue Velvet merkitsi comebackia Roy Orbisonille (1936–1988) ja uran alkua laulaja-lauluntekijä Julee Cruiselle (1956–2022).
Elokuvan myötä Twin Peaksin ydinryhmäkin alkoi olla koossa. Kyle MacLachlanista tulisi FBI-agentti Dale Cooper, elokuvamuusikko Angelo Badalamenti tekisi tv-sarjan hypnoottisen tunnussävelmän.
Seksiä, valheita ja videonauhaa
Kaikissa Lynchin elokuvissa on mukana viittauksia Victor Flemingin karamellinväriseen, Judy Garlandin tähdittämään fantasiamusikaaliin Ihmemaa Oz (1939).
Road tripissä Villi sydän (1990) Ozin noidat ovat mukana Sailorin (Nicolas Cage) ja Lulan (Laura Dern) pakomatkalla Syvän Etelän maisemissa. Luudalla lennetään ja kristallipalloon katsotaan. Käärmeennahkatakkisen Sailorin hahmo perustuu Elvis Presleyyn.
Lynchillä oli pitkään suunnitteilla elämäkertaelokuva toisesta Americana-ikonista, Marilyn Monroesta. Sitten Marilyn vaihtui lennossa Laura Palmeriksi (Sheryl Lee).
Lynchin mestariteoksesta Mulholland Drive (2001) piti alun perin tulla ABC:n tv-sarjan pilottijakso.
Eksyksissä oleva, päihdeongelmainen ja hyväksikäyttäjien piirittämä kaunotar kulkee kohti tuhoaan Twin Peaksin esiosassa Tuli kulje kanssani (1992).
Lynchin elokuvat on usein ensin torjuttu liian šokeeraavina ja itsetarkoituksellisina. Myöhemmin ne ovat kohonneet nykyklassikoiksi.
Erityisesti Cannesista aikoinaan ulos buuattu Twin Peaks: Tuli kulje kanssani on saanut kunnianpalautuksen, järkyttävänä kuvauksena insestin uhrin yksinäisyydestä, häpeästä ja syyllisyydestä.
Särkyneiden unelmien kadulla
Lynchin mestariteoksesta Mulholland Drive (2001) piti alun perin tulla ABC:n tv-sarjan pilottijakso. Tuottajat eivät pitäneet näkemästään, mutta Lynch pääsi onneksi muokkaamaan materiaalista ranskalaisen StudioCanalin rahoilla täyspitkän elokuvan.
Muistinmenetysten, kaksoisolentojen ja rinnakkaistodellisuuksien elokuva on melkoista Hollywoodin unelmatehtaan kritiikkiä. Samalla Lynch tekee kunniaa Billy Wilderin noir-henkiselle satiirille Auringonlaskun katu (1950).
Vaikka Mulholland Drive kertoo särkyneistä unelmista ja loppuun ajetuista ihmisistä, sen pääosan esittäjille kävi päinvastoin. Studioiden ovia turhaan kolkutelleet, koe-esiintymisestä toiseen rampanneet Naomi Watts ja Laura Harring päätyivät Cannesin punaiselle matolle.
Välillä seksismistäkin syytetty Lynch on nostettu jalustalle hienovireisenä naisten ohjaajana ja HLBT-ikonina. Ohjaajamestari itse kieltäytyi antamasta minkäänlaisia tulkintaohjeita. Hänen perusteesejään ovat maailman selittämättömyys ja ihmisestä löytyvät sisäavaruudet.
Lähteitä:
David Lynch ja Kristine McKenna: Tilaa unelmoida. Suomentaneet Elina Koskelin ja Ari Väntänen. Like 2018.
Alexandre O. Philippe: David Lynch ja Ihmemaa Oz. Dokumenttielokuva vuodelta 2022.
uutiskirje 