Saksalainen teatterimies Bertolt Brecht (1898–1956) teki sata vuotta sitten rajun läpilyönnin draaman kentällä. Yhdessä kirjailija Elisabeth Hauptmannin (1897–1973) ja säveltäjä Kurt Weillin (1900–1950) kanssa hän valmisti musiikkinäytelmän Kolmen pennin ooppera, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1928 Berliinissä.
Teos on tuhannesti valloittanut näyttämöt ympäri maailman, samoin kuin sen purevien laulujen levytykset Puukko-Mackiesta lähtien.
Suomessa näytelmää on esitetty viime ja tällä vuosisadalla, tasaisin välein ja isosti. Rikoksen ja petoksen, rahan ja vallan aihelmia on yhdistetty usein eri tavoin, joskus korostaen ulkoisesti näyttävää säihkyä ja joskus yhteiskunnallisia suhteita.
Lahden kaupunginteatteriin Kolmen pennin oopperan loihtii nyt ohjaaja Lauri Maijala, yhdessä taajan näyttelijä- ja muun tekijäjoukon kanssa. Pääosin teksti pitäytyy Elvi Sinervon ja Liisa Ryömän suomennoksissa, ja hyvä niin. Eritoten lauluissa on lujinta ajatonta tenhoa – vaikka niitä on jonkin verran sormeiltukin.
Lauri Maijala päivittää klassikkoa monin kohdin. Brechtiläistä aikaa ja nykymaailmoja sulautetaan yhteen, entiset ryysyläiskolonnat vaihtuvat vaivatta tämän päivän prekariaatteihin ja täysin pudonneisiin. Kuinka luontevaa onkaan, että nykykerjäläisten pitää kerjätäkseen rekisteröityä piiskurin alustafirman listoille.
Jotakin on ajasta toiseen pysyväistä: ahneempi alistaa heikomman.
Sikäli Maijala tukeutuu kumpaankin mainittuun esitystraditioon, että Lahden näyttämölle levittäytyy paitsi taitavaa kabareetyyliä myös tiukkaa sosiaalista näkemystä. Ohjaajahan ei yleensä ole pelännyt kärjistää, eikä pelkää nytkään.
Ulospanoltaan esitys kohoaa huippuluokkaan. Ei tarvitse yhtään ajatella että kylläpäs sitä nyt pikkukaupungissa yritetään… Seurasin useampaakin kohtausta puhtaasti vain ihaillen, henkeä haukkoen. Läsnäoloa, herkkyyttä, täsmällistä rytmiä.
Minna Välimäki lavastaa staattisen näyttämökuvan alastomaksi, tummanpuhuvaksi; ylhäällä kaiken päällä hallitsee Hell Machine -teksti ja aikaa (meille) mittaava suuri kellotaulu.
Kiehtova ote toistuu läpi Joona Huotari-Andreoun puvustuksen ja Jenni Nikolajeffin koreografioiden, läpi valojen ja äänten. Toteutuksissa on viihdyttävyyttä, samalla sopivaa rikollista kiihkoa.
Tehoa kasvattaa rutkasti Antti Vauramon johtama orkesteri. Kaksikymmentä soittajaa eivät musisoikaan alhaalta montusta vaan ylhäältä näyttämöparvelta, juuri ja juuri muovin läpi erottuvina hahmoina. Vauramo sovittaa Weillin sävelistä karunkomeita, puhallinsoitinten hallitsemia tulkintoja.
Bändi ikään kuin kapellimestarina rytmittää koko show’ta, niin vakuuttava sen osuus on.
Monikin laulu painuu vahvasti mieleen, kuten Puukko-Mackie, vastarakastuneen Pollyn laulu ja Merirosvo-Jennyn laulu. Eiväthän näyttelijät laulajina yllä järin solistisiin taitoihin, mikä onneksi osin paikkautuu tihein tulkinnoin.
Miten sitten näyttelijäsuoritukset, toistakymmentä tekijää? Yleishuomiona se, että läsnä ollaan joka solulla ja täysin palkein. Ja ensihetkistä lukien ensemblen yhteispeli luistaa.
Näyttelijöistä Vilma Kinnunen Kapakka-Jennynä limittää viileää ja kuumaa. Hän pitää ilmaisun oikein harkitun niukoissa mitoissa, mitä ei aivan kaikista kollegoista voi kautta linjan sanoa.
Mikko Jurkka istuu passelisti herra Peachumiksi, yhtä kunnialliseksi kuin kylmäksi monialayrittäjäksi. Niin on maailmassa miltä näyttää, ja samaa todistaa Peachumin rautainen rouva, Annukka Blomberg.
Tomi Enbuska on komeanniljakas ilmestys Puukko-Mackiena. Valtakunnassaan gangsteri mestaroi suvereenisti, vaan herra se on herrallakin. Liikkujana Enbuska on laulajaa lahjakkaampi. Mackien (yhtä) vaimoa Polly Peachumia esittää Aurora Manninen, verevästi ja antautuen, mutta rooli ohentuu loppua kohden.
Terävä laajennus on Osattoman (Veeti Vekola) rooli, alati sinne tänne hipsivä reppana.
Konnia ei olekaan klassisesti puettu frakkeihin. Pitäisin sitä hyväksyttävänä, onhan Shakespearen tai Kivenkin hahmoja nähty vaikka missä nahkarotseissa.
Oopperakabaree svengaa alkupuolella vahvemmin. Nimenomaan oopperamainen spektaakkeli vallitsee, kohtaukset rullaavat ja lumoavat, yleisö kiittää väliaplodein.
Toinen puolisko on sitten vaikeampi. Hyppy lähemmäs realistista näytelmää, ja vaikeuksia ilmenee oitis. Pääongelma on tämä: Kolmen pennin ooppera ei ole historiallinen näytelmä, jollaiseksi tämä esitys haluaa ja alkaa muuntautua. Teoshan on brechtiläinen oppitunti, moraalimanifesti moraalin hukanneessa maailmassa.
Finaalia kohden korostuu muutamia brechtiläisiä perusasioita: Mitä rikollista on pankin ryöstämisessä verrattuna pankin perustamiseen? Mitä tiirikassa verrattuna pankkiosakkeeseen? Maksavan yleisön osoitteluhan on jyrkästi kielletty, mutta kyllä singottu kysymys meidän tietoisuudestamme ja vastuustamme jättää ansaitun pistävän jälkimaun.
Juonipaljastuksiin sortumatta: loppuratkaisuissa toteutuu virtaviivainen Ajan Henki. Kolmen pennin oopperan kirjoittamisen päivistä on maailma kulkenut vuosisadan verran.
Eikä suinkaan parempaan päin.
Bertolt Brecht & Elisabeth Hauptmann & Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera. Lahden kaupunginteatterin suuri näyttämö. Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo. Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala. 12 näyttelijää. Ensi-ilta 9.9.2026.
lehti 