68-vuotias Natalia lähti miehensä kanssa Luhanskista kolme vuotta sitten. He pakkasivat mukaansa sen, mitä tarvitsivat muutamaksi kuukaudeksi. Ajatus oli, että kotiin palattaisiin pian.
Toisin kävi. Nyt Natalia istuu penkillä Užjoen rannalla Užhorodissa, yli 800 kilometrin päässä entisestä kodistaan.
– Aluksi ajattelimme, että tämä kestäisi vain muutaman kuukauden. Nyt uskon, ettemme näe kotiamme enää koskaan. Tiedän vain, että siellä asuu venäläinen perhe. Toivottavasti he pitävät siitä hyvää huolta, hän sanoo.
Sota on hajottanut Natalian perheen eri puolille Eurooppaa ja Ukrainaa. Toinen pojista asuu Tšekissä, toinen on rintamalla. Kolme lastenlasta asuu Kiovassa.
Juuri perhe pitää Natalian Ukrainassa. Ainakaan toistaiseksi hän ei aio lähteä maasta.
– Jokainen päivä tuntuu loputtomalta. Pahinta on avuttomuuden tunne. En pysty olemaan ajattelematta heitä, mutta en voi tehdä mitään.
Natalian kohtalon jakaa 3,7 miljoonaa ukrainalaista, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa mutta jääneet maan rajojen sisäpuolelle. Lisäksi lähes kuusi miljoonaa ukrainalaista on paennut ulkomaille. Ukrainan väkiluku on noin 44 miljoonaa, kun mukaan lasketaan miehitetyt Krimin ja Donbasin alueet.
Sotaa ei pääse pakoon edes kaukana rintamalta sijaitsevassa Užhorodissa.
Joka aamu kello yhdeksän kaupungissa kuuluu kaiuttimista kehotus hiljentyä minuutiksi muistamaan sodassa kuolleita. Kun minuutti on kulunut, alkaa Ukrainan kansallislaulu:
– Ukrainan kunnia ja vapaus eivät ole vielä kuolleet.
Asunnoista on pulaa ja vuokrat nousevat
Taka-Karpatian pääkaupunki Užhorod sijaitsee lähellä Slovakian ja Unkarin rajoja. Kaupungista on sodan aikana tullut humanitaarisen avun solmukohta, jonka kautta kuljetetaan apua rajan yli Ukrainaan. Samalla alueelle on asettunut suuri määrä maansisäisiä pakolaisia.
Virallisesti heitä on Taka-Karpatiassa 130 000. Užhorodin Punaisen Ristin mukaan todellinen määrä saattaa olla yli kaksinkertainen, sillä kaikki eivät halua viranomaisten tietävän olinpaikkaansa.
– Monet eivät rekisteröidy, koska pelkäävät joutuvansa rintamalle. Tiedämme heidän olevan täällä, koska heidän puhelimensa paljastavat sijainnin, järjestön edustajat kertovat.
Yksi rekisteröitymättömistä on 22-vuotias Maria. Hän pakeni Donetskista poikaystävänsä kanssa Užhorodiin kaksi vuotta sitten. Poikaystävällä ei ole vapautusta asepalveluksesta, joten hän pysyttelee kotona ja tekee etätyötä verkossa.
Rekisteröimättömyys sulkee Marian ja hänen kumppaninsa avun ulkopuolelle. He eivät voi saada avustusjärjestöiltä ruokaa, lääkkeitä tai vaatteita. Maria on kuitenkin tehnyt valintansa.
– Veljeni ja isäni ovat rintamalla ja äitini on yhä Donetskissa. Minusta se riittää. En halua enää lisää vaikeuksia elämääni.
Maria työskentelee lastenhoitajana. Pariskunnan tulot kuluvat lähes kokonaan vuokraan. Pienestä asunnosta on maksettava 431 euroa kuukaudessa, eikä halvempaa ole löytynyt.
Kotiin Donetskiin he eivät voi palata.
– Se on tuhottu kokonaan. Jos sota päättyy, muutamme Harkovaan, Maria sanoo.
Maria kilpailee asunnoista tuhansien muiden tulijoiden kanssa. Sodan aikana asuntojen kysyntä on kasvanut Taka-Karpatiassa paljon nopeammin kuin tarjonta, ja yksityisten asuntojen vuokrat ovat nousseet jyrkästi.
Ukrainan lain mukaan valtion on järjestettävä maansisäisille pakolaisille majoitusta. Käytännössä tilaa on etsitty sieltä, mistä sitä on saatavilla. Esimerkiksi leirikeskuksia on muutettu pakolaisten majoitustiloiksi. Niitä ei kuitenkaan ole rakennettu Ukrainan kylmiin talviin. Siksi moni joutuu Marian tavoin etsimään asunnon yksityisiltä markkinoilta.
Asuntopulan seuraukset vaikuttavat myös paikallisiin. Kun kohtuuhintaisia asuntoja ja työpaikkoja on vähän, alueen nuorten on entistä vaikeampi muuttaa pois vanhempiensa luota ja aloittaa itsenäistä elämää.
Väliaikaisesta tuli pysyvää
Kun miljoonat ukrainalaiset joutuivat sodan alettua jättämään kotinsa, majoitustiloja oli järjestettävä nopeasti sinne, missä tilaa sattui olemaan. Kouluja ja tyhjilleen jääneitä rakennuksia muutettiin pakolaisten asunnoiksi.
Užhorodin laitamilla yksi tällainen paikka on entinen toimistorakennus, jossa asuu nykyisin 35 ihmistä. He jakavat keittiön ja kylpyhuoneet. Huoneissa, joissa ennen oli työpöytiä ja tietokoneita, on nyt sänkyjä ja asukkaiden tavaroita.
33-vuotiaalle Alinalle rakennuksesta piti tulla vain väliaikainen koti.
Hän pakeni Slovjanskista kahden lapsensa kanssa neljä vuotta sitten. Perhe vietti täällä nuoremman lapsen ensimmäistä syntymäpäivää. Nyt lapsi on viisivuotias, ja he asuvat edelleen samoissa tiloissa.
Rekisteröitynä pakolaisena Alina saa jonkin verran tukea arkeen. Nuorempi lapsi pääsee maksutta päivähoitoon, ja 14-vuotias saa koulussa ilmaisen aterian.
Ajatus paluusta Slovjanskiin on kuitenkin kadonnut. Alina ei mielellään edes muistele lähtöä edeltänyttä aikaa. Hän kuvailee sitä helvetiksi.
– Se oli maailmanlopun kaltaista. Pommitukset olivat jatkuvia, ja drooneja näkyi kaikkialla kuin lintuja tai kärpäsiä.
Alina ei puhu paluusta realistisena vaihtoehtona.
– Palata kotiin? Kaupunkini on raunioina! Eniten minua huolestuttaa nyt se, miten saan vanhempani pois sieltä.
Samassa rakennuksessa asuvan 64-vuotiaan Ludmilan tilanne on toisenlainen. Hänen kotinsa on Kiovassa, joten periaatteessa hänellä olisi paikka, johon palata.
Myös hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä asuvat edelleen pääkaupungissa. Kun voimat ja turvallisuustilanne sallivat, Ludmila matkustaa junalla tapaamaan heitä. Hän ei kuitenkaan jää pitkäksi aikaa.
Sodan ensimmäisinä viikkoina Ludmila haki suojaa Kiovan metrosta. Hän nukkui viikkojen ajan patjalla maan alla eikä uskaltanut nousta lainkaan maan pinnalle.
Kokemuksen jäljet näkyvät yhä sekä kehossa että mielessä. Kun Ludmila yrittää kertoa paniikkikohtauksistaan, hän alkaa vapista ja pyytää anteeksi, ettei pysty jatkamaan.
Tulevaisuutta ei uskalleta suunnitella
Užhorodin entisen toimistorakennuksen asukkaat eivät olisi päätyneet saman katon alle ilman paikallisia vapaaehtoisia.
Yksi auttajista on 47-vuotias Victoria Räcz, joka oli kaksi vuotta sitten perustamassa Western Unity -järjestöä vastaamaan sodan synnyttämään humanitaariseen hätään.
– Emme voineet vain kääntää selkäämme näille ihmisille. Tiedän tällä alueella seitsemän muuta tällaista paikkaa, mutta niitä on luultavasti paljon enemmän, Räcz sanoo.
Avuntarve tuskin loppuu sodan päättymiseen. Räcz uskoo, että yksi Ukrainan vaikeimmista tehtävistä on vasta edessä.
– Yksi suurimmista haasteista tulee olemaan eläminen niiden ihmisten rinnalla – niin rintamalta palaavien kuin kotona sodan keskellä eläneiden – joiden mielenterveyden sota on rikkonut.
Toimistorakennuksessa ei kuitenkaan juuri suunnitella sodanjälkeistä elämää. Päivät täyttyvät tavallisista asioista.
Pihalla asukkaat hoitavat yhdessä kasvihuonetta. Sen vihannekset täydentävät yhteisön ruokavarastoja, mutta yhtä tärkeää on tekeminen itsessään. Kasvihuone tarjoaa hetken muuta ajateltavaa.
76-vuotias Zoia on puolestaan ottanut vastuulleen leivän. Hän leipoo sitä kaikille talon asukkaille, kuten on tehnyt suuren osan elämästään. Ennen sotaa Zoia työskenteli leipurina 40 vuotta.
Kolme vuotta sitten tuo elämä jäi Pervomaiskiin, noin 300 kilometrin päähän Kiovasta kaakkoon.
– Nousin bussiin, sitten junaan ja sitten taas bussiin tietämättä koskaan, minne olin menossa. Minulla oli onnea, sillä asemalla odottaneet vapaaehtoiset toivat minut tänne, hän muistelee.
Myös 80-vuotias Sandra päätyi Užhorodiin Itä-Ukrainasta. Hän pakeni Severodonetskista, joka sijaitsee 730 kilometriä Kiovasta kaakkoon.
Sandran tytär asuu Kanadassa, mutta sinne lähteminen tuntuu liian suurelta askeleelta. Sandra pelkää, että pitkä matka olisi hänen iässään liikaa.
Kotiin hän ei enää usko palaavansa. Vähitellen hän on luopunut myös ajatuksesta löytää uusi koti jostain muualta.
Entisestä toimistorakennuksesta, jonne hänen piti tulla turvaan väliaikaisesti, on tullut paikka, johon hän aikoo jäädä.
Päiviinsä Sandra on löytänyt omat rutiininsa. Hän opettelee englantia Duolingon avulla ja ratkoo hyllystä löytämänsä matematiikankirjan tehtäviä.
Suurempia suunnitelmia hänellä ei enää ole.
uutiskirje 
