– Viime vuonna aloitin työt ravintolan keittiössä. Rakastin työtäni, mutta muutaman kuukauden kuluttua minun oli pakko irtisanoutua, koska en enää kestänyt työtoverini häirintää ja työnantajani välinpitämätöntä suhtautumista asiaan, kertoo 24-vuotias Miriam (nimi muutettu).
Miriamin mukaan työtoveri vitsaili hänelle ensin jatkuvasti seksuaalissävytteisesti.
– Se tuntui epämukavalta ja käskin häntä lopettamaan. Sen jälkeen hänen käytöksensä muuttui. Hän alkoi määräillä, korottaa ääntään ja moittia minua.
Miriam lopetti puhumisen miehelle. Sen jälkeen tämä alkoi kommentoida ääneen hänen ulkonäköään ja odottaa häntä työpäivän päättyessä.
– Se ei ollut enää pelkästään epämukavaa, vaan pelottavaa, enkä pystynyt keskittymään työhöni. Kun kerroin esihenkilölleni, hän vain totesi ettei syytä huoleen ole, koska mies oli jäämässä lomalle, Miriam kertoo.
Tilanne ei kuitenkaan muuttunut ja häiritsijä sai jatkaa työssään. Miriam oli peloissaan ja ahdistunut. Vaikka hän tarvitsi työpaikkaansa, hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua.
– Yritys syytti minua, koska en ilmoittanut irtisanoutumisestani kuukautta etukäteen, hän sanoo.
Miriamin tapaus ei ole poikkeus. Perussa seksuaalisesta häirinnästä ilmoitetaan työpaikoilla vain harvoin, sillä uhrit pelkäävät menettävänsä työpaikkansa. Yli neljännes Perun väestöstä elää köyhyydessä, ja seitsemän kymmenestä työntekijästä työskentelee epävirallisella sektorilla.
Perulaisilla työpaikoilla tehtiin viime vuonna 2 023 seksuaalista häirintää koskevaa ilmoitusta. Niistä 1 840 tehtiin yksityisellä sektorilla ja 183 valtion laitoksissa. Yli 90 prosenttia uhreista oli naisia.
Naiset joutuvat seksuaalisen häirinnän kohteiksi miehiä useammin. Taustalla vaikuttavat sukupuolten eriarvoisuus ja perulaisessa yhteiskunnassa vallitseva machokulttuuri. Tutkimuksen mukaan 75 prosenttia väestöstä sietää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.
Ihmisoikeuksiin erikoistuneen asianajajan Victoria Solísin mukaan monet työnantajat eivät edelleenkään noudata seksuaalisen häirinnän ehkäisemiseksi laadittua protokollaa. Myös julkisen ja yksityisen sektorin työsuojeluviranomaiset puuttuvat tapauksiin liian harvoin, jolloin suuri osa häirinnästä jää ilmoittamatta.
– Uhrit pelkäävät, ettei heidän sanaansa uskota, vaan he joutuvat uudelleen huonoon asemaan tai heidät painostetaan irtisanoutumaan, Solís sanoo.
Oikeuteen pääsy on vaikeaa
Solísin mukaan seksuaalinen häirintä työssä tarkoittaa mitä tahansa uhrin ei-toivomaa tekoa, joka on seksuaalista tai seksististä ja johon uhri ei ole suostunut.
– Esimerkiksi koskettelu, seksuaalinen kiristys, toistuvat treffikutsut, vaikka asianomainen on kieltäytynyt, kommentit hänen vartalostaan sekä asenteet, jotka vahvistavat sukupuolistereotypioita, hän luettelee.
Solísin mukaan häirinnästä voi tehdä ilmoituksen omalla työpaikalla ja lisäksi rikosilmoituksen.
Häirinnän vastainen laki määrää, että työpaikoilla on oltava kanavat ilmoitusten vastaanottamista ja tutkimista varten. Ilmoituksen jälkeen uhrille on kolmen päivän kuluessa tarjottava suojelutoimia hänen turvallisuutensa takaamiseksi.
Rangaistukset vaihtelevat huomautuksesta ja työstä pidättämisestä aina irtisanomiseen asti.
Silti monet työnantajat eivät toteuta seksuaalisen häirinnän vastaisia toimintaperiaatteita, eivätkä työsuojeluviranomaiset reagoi häirintään.
– Tästä johtuu ilmoitusten suuri aliraportointi., Solís sanoo.
– Päätin lähteä
Myös 26-vuotias puhelinmyyjä Brisa (nimi muutettu) joutui työtoverinsa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.
– Heti aloitettuani työt aloin saada WhatsApp-viestejä ihmiseltä, jota en tuntenut. Samalla osastolla työskentelevä mies kertoi jättäneensä minulle makeisen, jäätelön tai virvoitusjuoman keittiöön. Se tuntui epämukavalta ja vastasin vain kiitos, hän kertoo.
Pian viestien sävy muuttui, ja niitä alkoi tulla päivin ja öin.
– Mies kyseli, miksi olin puhunut jonkun työtoverin kanssa, ja sanoi, että olin vain hänen. Pelästyin enkä vastannut mitään. Kun pyysin esimiestäni siirtämään minut toiselle osastolle ja kerroin syyn, minut kutsuttiin hallinnon toimistoon. Siellä minut pantiin vastakkain ahdistelijani kanssa. Se oli hirveää, hän kertoo.
Brisa tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi. Häntä ei siirretty toiselle osastolle, joten hänen oli kohdattava ahdistelijansa joka päivä.
– He eivät uskoneet sanaani eivätkä huolehtineet turvallisuudestani. Irtisanouduin, mutta he yrittivät saada minut jäämään ja jopa tarjosivat suurempia tulospalkkioita. Heitä kiinnosti vain tuottavuuteni. Minulla oli hyvät tulokset, mutta ahdistus kävi liian suureksi, joten päätin lähteä, hän sanoo.
Solísin mukaan uhria ei saa pakottaa kohtaamaan häiritsijäänsä tai antamaan lausuntoa muiden työntekijöiden kuullen. Tällainen menettely on uhrin uudelleen uhriuttamista ja voi ajaa häirinnän kohteeksi joutuneen irtisanoutumaan.
– Sukupuolten epätasa-arvoiset suhteet toistuvat edelleen. Se on tapa sanoa meille: tämä ei ole sinun paikkasi, ja jos jäät, joudut väkivallan kohteeksi, Solís sanoo.
Miriam ja Brisa eivät saaneet työpaikoillaan minkäänlaista tietoa seksuaalisesta häirinnästä, naisiin kohdistuvan syrjinnän ehkäisemisestä tai häirinnän ehkäisyyn, ilmoittamiseen ja rankaisemiseen liittyvistä menettelyistä, vaikka laki velvoittaa työpaikat tarjoamaan tällaista tietoa.
– Jouduin kokemaan kaiken tämän ennen kuin opin, mitä oikeuteni ovat. Näin ei pitäisi olla. Meidän naisten ei pitäisi joutua maksamaan työssäkäynnistä tällaista hintaa, Brisa sanoo.
uutiskirje 
