Järjestöjen rooli sosiaali- ja terveyspalveluissa nousi näkyvästi julkiseen keskusteluun, kun sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman (ps.) ryhtyi ajamaan omia kriteerejään niin sanottuihin STEA-avustuksiin. Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus on jo aiemmin tehnyt isoja leikkauksia Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) järjestöille myöntämiin avustuksiin. Ne ovat vuosina 2024–2027 puolittumassa reilusta 380 miljoonasta 190 miljoonaan euroon.
Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta muistuttaa, että järjestöjen tuki on jo ennestään ollut marginaalinen suhteessa sosiaali- ja terveyspalvelujen koko rahoitukseen, joka on 30 miljardin euron luokkaa. Järjestöjen merkitys on silti tietyissä asioissa kriittinen.
Ensinnäkin ne tuottavat korvaamattomia palveluja kaikkein heikoimmassa asemassa oleville.
– Kohtaavassa työssä niillä on erittäin merkittävä rooli. Sellaiset osallistavat yhteisöt kuin Diakonissalaitoksen D-asemat tai Ehkäisevä päihdetyö Ehyt ry:n Elokolot ovat turvasatamia, joiden tuottamisessa päävastuu on kolmannen sektorin toimijoilla, Saari korostaa.
Toinen olennainen asia on kansanterveyteen ja terveyden edistämiseen liittyvä valistus ja ohjeistus, samoin tiedontuotanto.
– Jos haluaa tietää, millaisia muutoksia päihteisiin tai kansanterveyteen liittyvissä asioissa tapahtuu, luonteva tapa on kääntyä järjestöjen puoleen, Saari toteaa.
Kolmanneksi erityisen merkitykselliseksi asiaksi Saari nostaa sairaus- ja potilasjärjestöjen toiminnan.
– Ne jakavat informaatiota erityisesti omalle kohderyhmälleen. Diabetesjärjestöissä tai sydänsairauksien ympärillä toimivissa järjestöissä on vahva vertaistukipanos. Toiminta on hyvin tärkeää esimerkiksi sairastumisten aiheuttamien sokkien yhteydessä.
Heikko-osaisimpien ääntä päätöksentekoon
Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo muistuttaa, että järjestöt tuovat päätöksentekoon ensi käden tuntemusta vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten asioista.
– Siten ne tuovat myös laatua päätöksentekoon ja lainvalmisteluun. Esimerkiksi Soste (Suomen sosiaali ja terveys ry) on tässä keskeinen toimija.
Rydmanin esittämät STEA-avustusten uudet kriteerit tiputtaisivat juuri keskus- ja kattojärjestöt, kuten Sosten, kokonaan pois avustusten saajien joukosta – samoin järjestöt, joiden toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön.
Hiilamo korostaa kansalaisyhteiskunnan merkitystä päätöksenteossa.
– On yksipuolinen käsitys, että on olemassa vain kansalaiset ja valtio ja valtiolla olisi yhteys kansalaisiin ilman kansalaisyhteiskuntaa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on syntynyt vuorovaikutuksessa kansalaisyhteiskunnan kanssa.
Kun Orpon hallitus on aiemmin heikentänyt ammattiyhdistysliikkeen asemaa, sote-järjestöjen kimppuun käyminen on Hiilamon mukaan johdonmukaista jatkoa hallituksen politiikalle.
Järjestörahoitus osa hyvinvointivaltiota
Ennen STEA-avustuksia vastaavaa rahoitusta sote-järjestöille jaettiin Raha-automaattiyhdistyksen tuotoista. Kyse ei ollut valtion tuesta, sillä RAY:n perustivat vuonna 1938 silloiset sosiaali- ja terveysalan hyväntekeväisyysjärjestöt itse. Valtio toki antoi niille rahapelien järjestämisoikeuden, ja myöhemmin valtio lisäsi osuuttaan RAY:n hallinnossa. Ennen RAY:tä rahapelejä järjestivät yksityiset yhtiöt.
– Se kenttä oli hyvin villi, oli paljon erilaisia väärinkäytöksiä, Juho Saari kertoo.
RAY:n kautta rahapelitoiminnan tuotot ohjattiin yksityisten voittojen sijasta takaisin yhteiskunnan ja erityisesti kaikkein heikko-osaisimpien hyväksi. Järjestelyllä oli tärkeä osansa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa.
Iso muutos tapahtui vuonna 2017 RAY:n, Veikkauksen ja Finntoton fuusioiduttua. Näin syntynyt uusi valtionyhtiö Veikkaus tilitti kulujen ja arpajaisveron jälkeiset rahapelituotot valtiolle, joka sitten jakoi ne ministeriöiden kautta avustuskohteisiin. RAY:n avustustoiminta siirrettiin sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustetulle STEA:lle.
Aluksi järjestelmä jatkui pitkälti ennallaan, mutta pian rahapelituotot kääntyivät laskuun monopolin ohi pelaamisen ja pelihaittojen ehkäisyn sekä koronapandemian takia. Valtio joutui tukemaan järjestelmää alentamalla arpajaisveroa ja muilla tilapäisillä virityksillä. Lopulta Sanna Marinin (sd.) hallituksen aikana päätettiin siirtymisestä yleiskatteelliseen budjettirahoitukseen vuodesta 2024 alkaen.
Yleiskatteellisuus politisoi rahoituksen
Järjestöissä pelättiin rahoituksen politisoitumista. Nykyisen hallituksen aikana pelot ovat käyneet toteen.
– Edellisellä vaalikaudella menotasosta tehty poliittinen sopimus ei ollut seuraavaa hallitusta sitova. Kun julkinen talous on voimakkaasti alijäämäinen ja leikkaukset on jyvitetty ministeriökohtaisesti, järjestötoiminnan rahoitus on ministeriön kannalta matalalla roikkuva hedelmä, Juho Saari valottaa.
Yksittäiset avustuspäätökset eivät ole suoraan hallituksen peukalon alla, mutta kokonaismääräraha ja avustusten kriteerit ovat.
– Lisäksi hallituskauden aikana on tehty poliittisesti ohjattuja systeemisiä leikkauksia muun muassa siirtämällä rahoitusvastuuta hyvinvointialueille ja toisiin ministeriöihin, vähentämällä määräaikaisia hankkeita, leikkaamalla perusrahoitusta ensisijaisesti suuria avustuksia saavilta järjestöiltä sekä rajaamalla merkittävä osa lomatoiminnasta avustuksen ulkopuolelle, Saari jatkaa.
Marinin hallituksessa sosiaali- ja terveysministerinä toiminut kansanedustaja Hanna Sarkkinen (vas.) totesi tämän vuoden kesäkuussa, että järjestörahoituksen Veikkaus-kytkyn purkaminen oli paha virhe. ”Kadun sitä, että hyväksyimme muutoksen”, hän kirjoitti Instagram-palvelussa.
Terveysjätit vahvoilla lobbauksessa
Valtio-opin tutkija Matti Ylönen Helsingin yliopistosta kertoo, että poliittisen ohjauksen lisääntyminen järjestökentällä on kansainvälinen ilmiö.
– Yhä enemmän halutaan ylhäältä päin ohjata tekemisen sisältöä.
Ilmiö on erityisen voimakas maissa, joissa oikeistopopulistit ovat päässeet valta-asemiin, kuten Donald Trumpin Yhdysvalloissa ja Viktor Orbánin aiemmin johtamassa Unkarissa, mutta samaa kehitystä on muuallakin. Suomessa on ollut rakenteita, joilla tätä on pyritty ehkäisemään. Esimerkiksi RAY:n ja Veikkauksen kautta tapahtuvaan rahanjakoon hallitukset eivät ole päässeet puuttumaan.
– Tämän tyyppisiä julkishallinnon sisäisiä palomuureja on erilaisilla fuusioilla vähennetty tai murrettu, jolloin poliittinen ohjaus on päässyt lisääntymään. Lisäksi hyvän hallinnon eetos ei enää ohjaa politiikkaa yhtä vahvasti kuin ennen. Rydmanin riitautettu päätös on viimeisin luku ja huipentuma tässä kehityskulussa, Ylönen sanoo.
Hän pitää ilmiötä huolestuttavana. Järjestöjen rooli on Ylösen mukaan olennainen esimerkiksi tiedontuotannossa ja vaikuttamistyössä.
– Olisi puhuttava siitä isosta kontekstista, mitä tapahtuu voimasuhteille, kun yksityiset terveysjätit kasvavat ja järjestöjen ammattimainen vaikuttamistyö vähenee.
Ylönen muistuttaa, että isoilla firmoilla lobbareiden palkkaaminen ja selvitysten laatiminen eivät ole rahasta kiinni. Jos kansalaisjärjestöiltä viedään vähäisetkin vastaavat resurssit, tiedontuotanto yksipuolistuu.
Sama kehitys näkyy Ylösen mukaan muuallakin: resurssit ovat heikentyneet niin sosiaali- ja terveysalan tutkimuslaitoksissa, yliopistoissa kuin journalisminkin puolella.
– Järjestöjen rahoituksen heikentyminen on yksi lisäisku. Se tyhmentää meidän demokratiaamme entisestään.
Ylönen on tarkastellut ilmiötä yhdessä tutkija Teppo Eskelisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa Tyhmenevä demokratia? – Kriittisen tiedontuotannon tila Suomessa (2024).
Julkista rahaa vaikea korvata
Ylönen ei näe kansalaisjärjestöjen riippumattomuuden kannalta sinänsä kovin ongelmallisena, että ne toimivat valtion avustusten varassa. Täydellinen riippumattomuus ei olisi edes mahdollista.
– Mikään vähänkään ammattimainen toiminta ei pyöri ilman rahaa. Järjestöillä on rahan keräämiseen muutama perusmekanismi: valtiolta tuleva rahoitus, yksityinen varainhankinta ja yksityisten säätiöiden rahoitus. Kaikissa syntyy omanlaisiaan riippuvuussuhteita.
Kukaan KU:n haastattelemasta kolmesta tutkijasta ei usko, että järjestöt pystyisivät korvaamaan menetettyjä STEA-avustuksia muista rahoituslähteistä.
Järjestöt tuovat päätöksentekoon ensi käden tuntemusta vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten asioista.
– Meille ei ole muodostunut sellaista mallia, että jäsenmaksuilla tai lahjoituksilla tuettaisiin laajassa mitassa järjestöjä, toteaa Heikki Hiilamo.
Hallituksen leikkaukset voivatkin Hiilamon mukaan johtaa järjestöjen alasajoon tai jopa konkursseihin.
Juho Saari arvioi, että yksityiset lahjoitukset, rahankeräys ja tuotteiden myynti toimivat lähinnä paikallisesti ja kohdeperusteisesti. Keskeinen ongelma on, että rahoitushalut riippuvat paljolti mielikuvista ja tunteista. Syöpäsairaiden lasten hyväksi on huomattavasti helpompi kerätä rahoitusta kuin huumeiden käyttäjien, asunnottomien tai päihdeongelmaisten palveluihin. Tämä pätee niin yksityishenkilöiden kuin yritystenkin lahjoituksiin.
Myös yhteiskunnalliseen tiedontuotantoon ja vaikuttamistyöhön yksityistä rahoitusta on hankala saada.
Pelastaako seuraava hallitus?
Hiilamoa kiinnostaa, mitä nykyiset oppositiopuolueet tekevät järjestöavustuksille vaalien jälkeen, jos pääsevät hallitukseen.
– Voisiko tämä kuitenkin olla vain tilapäinen pudotus ja järjestöissä oleva arvokas asiantuntemus voitaisiin jotenkin säilyttää yhden vuoden ylimenokauden jälkeen? Hiilamo pohtii.
Jos sen sijaan muutoksia linjauksiin ei tule, esimerkiksi monien järjestöjen asiantuntijatyö uhkaa hävitä kokonaan.
– Keskusteluista ja lainvalmisteluista tulee paljon yksipuolisempia.
Myös Ylönen peräänkuuluttaa puolueilta eduskuntavaalien lähestyessä visioita demokratian kannalta keskeisen tiedontuotannon turvaamisesta.
– Kansalaisjärjestöjen rahoituksessa ei ole kyse isoista rahoista verrattuna siihen, mistä oikeasti isot budjettikiistat käydään. Jos mitään ei tehdä, tilanne menee huonommaksi yhteiskunnallisen keskustelun moniäänisyyden ja tietopohjan kannalta, Ylönen varoittaa.
– Puolueilta tarvitaan konkreettisia näkemyksiä ja sitoumuksia tilanteen parantamiseksi.
Juttu on kirjoitettu kesäkuussa.
uutiskirje 
