Toiset ajatukset syntyvät kuolleina. Yksi sellainen oli Varman toimitusjohtajan Risto Murron ehdotus, että vastuuta vanhusten hoivasta vieritettäisiin yhä enemmän näiden lasten vastuulle – myös taloudellisesti.
Ei nyt puhuta siitä, että sukupolveni on ensimmäinen, jonka tulotaso jää vanhempia matalammaksi.
Helpostikos tästä vielä omaishoitajaksi alkaisi, täysipäiväisen työn ja lastenhoidon lomassa!
Olisi jätettävät työt tekemättä tai lapset hoitamatta. Molemmat vaihtoehdot ovat kestämättömiä niin lasteni, itseni kuin yhteiskunnankin kannalta.
Arkitodellisuuden sijaan esitys leijailee kummallisessa ideaalimaailmassa.
Kaikilla ei lapsia ensinnäkään ole, mikä asettaisi vanhukset eriarvoiseen asemaan. Kaikki eivät myöskään ole aikuisena tekemisissä vanhempiensa kanssa. Osalla voi olla siihen hyvä syy.
Entistä useampi ikäihminen on myös päihdesairas. Lapsen, aikuisenkaan, ei voi olettaa ryhtyvän vanhempansa päihdehoitajiksi (ja millä ammattaitaidolla) muun hoivan ohessa. Asetelma on vinoutunut ja vahingollinen myös vanhemmalle itselleen.
Ja jos välit ovatkin hyvät ja vanhus mitä vaivattomin, niin yksin Suomen sisällä sukupolvet saattavat asua tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Keskittäminen ja kaupungistuminen ovat pakottaneet pois kotiseuduiltaan nekin ihmiset, jotka olisivat halunneet jäädä.
Periaatteelinen moraalinen ongelma on myös se, ettei meistä kukaan ole syntymäänsä valinnut.
Se tarkoittaa myös, etteivät kaikki ole saaneet ruuhkavuosiin apua omilta vanhemmiltaan. Kaikkien vanhemmat eivät ole auttaa halunneetkaan. Ja sitten heitä pitäisi kuitenkin hoitaa?
Kiitos ei, sanoo moni nykynainen, ja syystä. Sillä käytännössä hoivavastuu kaatuisi enimmäkseen naisten niskaan. Se tarkoittaisi entistä sirpaleisempia työuria, entistä huonompia palkkoja ja eläkkeitä. Naisten yhä lisääntyvää hoivaköyhyyttä.
Monelle jo työssäkäynnin ja lastenhoidon yhdistäminen on kauniisti sanottuna haasteellista. Entä, jos yhtälöön lisätään vielä vanhuksetkin?
Reilulta sen enempää kuin nykyaikaiselta ei tunnu sekään, että vastuu vanhuksista vieritettäisiin lapsettomiksi jääneille lapsille.
Periaatteellinen moraalinen ongelma on myös se, ettei meistä kukaan ole syntymäänsä valinnut. Siksi vastuu omista vanhemmista ei nähdäkseni voi olla aikuistenkaan lasten. Ei tulisi mieleenkään jonain päivänä olettaa omien lasten käyttävän ainutkertaista elämäänsä minun hoitamiseeni.
Aina, kun tekee mieli sanoa, että jonkun pitäisi jotain, olisi kohtuullista aina ensimmäiseksi kysyä hiljaa mielessään, olisiko minusta itsestäni siihen.
Olen aikoinani ollut yhden kesän töissä vanhainkodissa ja voin varmuudella sanoa, että minusta ei pidemmän päälle olisi, mutta ehkä Murrosta on.
Mielipidetutkimuksisa kielteisimmin ehdotukseen ovat suhtautuneet keski-ikäiset naiset. He, jotka jo tietävät, mitä se käytännössä tarkoittaa.
Hoivapatistelijoista tuskin yhdelläkään on kokemusta siitä, millaista on olla yhtään kenenkään ympärivuorokautinen hoitaja. (Synnystalkoopatistelijakin tuppaavat useimmiten olemaan miehiä. Mitä muuten luulette tapahtuvat naisten lisääntymissuunnitelmille, jos heille vieritetään vielä tämäkin vastuu?)
Kukaan ei ylipäänsä voi olla kenenkään hoitaja vuorokauden ympäri. On hoidettavia, jotka tarvitsevat hoivaa vuorokauden jokaisena tuntina. Kaikilla heillä ei kuitenkaan ole ympärivuorokautiseen hoitoon pääsyä nytkään, mikä aiheuttaa vaaratilanteita ja omaishoitajien kohtuutonta kuormittumista, uupumista ja sairastumisia. Joskus kokevat hoidettavat väkivaltaa, joskus hoitaja.
Tässä yhteiskunnassa läheisensä hoivaamisen valitseva valitsee samalla itselleen köyhyyden.
Ehkä patistelijoilla on mielikuva herttaisesta, hyväkuntoisesta vanhuksesta, joka kutoo hyräillen sukkaa kiikkustuolissaan. Pää ja jalat pelaavat, mitä nyt joskus tarvitaan joku kiinnittämään taulu seinälle tai auttamaan digitalisoitumisen tuomissa pulmissa. Mutta heistä ei ole nyt kysymys.
Hoivakriisin keskiössä ovat ihmiset, joiden muistisairaus on jo pitkällä tai liikuntakyky mennyt osittain tai kokonaan. Jo nyt omaiset huolehtivat lukemattomista vanhuksista, jotka oikeasti kuuluisivat jo ammattimaisen hoidon piiriin, ja jotka ovat vaaraksi hengelleen ja terveydelleen kotona asuessaan. Katoavat, kaatuilevat, syövät pilaantunutta ruokaa ja jättävät lieden päälle, vain muutaman tavan lukuisista mainitakseni.
Moni- ja muistisairaan, huonosti liikkuvan tai lähes liikuntakyvyttömän ihmisen hoiva kuuluu lähtökohtaisesti ammattilaisille. Sellaista vastuuta kykenee kantamaan vain aniharva maallikko – ja vielä harvemmalle se on taloudellisesti mahdollista.
Tässä yhteiskunnassa läheisensä hoivaamisen valitseva valitsee samalla itselleen köyhyyden. Toisenlaisessa yhteiskunnassa niinkin arvokasta työtä voisi tehdä putoamatta itse köyhyyteen ja syrjäytymättä työmarkkinoilta. Se olisi upeaa, mutta me elämme tässä yhteiskunnassa, emme toisenlaisessa.
Silti tärkein perustelu on tämä: nämä ihmiset, joista nyt hoivapommina puhutaan, ovat sukupolvisopimuksen osaltaan täyttäneet. He ovat työnsä tehneet työnsä ja veronsa maksaneet. Nyt heille ollaan sanomassa, että sori, ei pysty, kysykää muksuilta tai jotain.
Kuka on kysynyt ikäihmisiltä, haluavatko he edes olla lastensa avun varassa?
Sellainen ei enää toimi tässä yhteiskunnassa. Sellainen toimi miten kuten tiiviiden kyläyhteisöjen ja sukulaissiteiden yhteiskunnissa, ja silloinkin hoivavastuu kaatui jo ennestään ylikuormitettujen naisten harteille. Nykyisessä Etelä-Euroopassakin mummon hoitaa useammin laiton siirtolainen kuin mamma.
Todellako tulevaisuuskuvat on haettava 1800-luvun lopun maatalousyhteiskunnista? Oli niissä epäilemättä hyvääkin, mutta naisten asema ei näihin puoliin kuulu.
Murron keskustelualoite oli toki tervetullut siitä syystä, että hyvinvointivaltion rahoituspohja murenee. Ja mureneehan se, kun hartiavoimin murennetaan. Siitä voisimme keskustella enemmänkin.
Mutta jos poliittisen mielikuvituksen ja kunnianhimon sekä innovointikyvyn korkein muoto on se, että työssäkäyvät jättävät työnsä ja muuttavat lapsineen vanhempiensa lähelle hoivaamaan näitä – harvemmassa kaupunkiasunnossa on huoneita tyhjän panttina – niin voidaan todellakin jäädä odottelemaan sitä viimeistä, joka sammuttaa valot ”vahvasta ja välittävästä Suomesta”.
uutiskirje 
