Kadonnutta ystäväänsä etsivä Vera Maksimovna tulee kaapatuksi Elmiin, rinnakkaismaailmaan, jossa mikään ei ole varmaa, vähiten hengissä pysyminen. Kadonneen ystävän löytämisen tuottama ilo haalistuu pian, kun käy selväksi, että paluuta omaan todellisuuteen ei ole.
Susanna Hynynen ja Dess Terentjeva lisäävät dystopiakerrontaan virkistävästi uusia kerroksia.
Fantasiatrilogian aloittava Neonkaupunki esittelee todellisuuden ja yhteiskunnan, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Ympärillä raivoavat jatkuvat jengisodat, eikä keneenkään voi luottaa – ei ehkä edes itseensä.
Neonkaupunki on ensisijaisesti ulkopuolisuuden kuvaus.
Alkuasetelma itsessään ei ole kovin erikoinen, mutta kun sekaan heitetään Baba Jaga, joka syö tuhmia lapsia, eikä kilttejä lapsia ole olemassakaan, saa keitos ihan toisenlaisen maun.
Baba Jaga lienee suomalaisille tuttu ainakin Eduard Uspenskin kirjasta Alas taikavirtaa (Otava 1980), jossa huhmareella lentävä ja kananjalkatalossa asuva noita on sangen hellämielinen. Neonkaupungissa Baba Jagan hahmossa ei ole jälkeäkään lempeydestä, sadunomaisuudesta tai oikeudenmukaisuudesta. Neonkaupungin Baba Jaga on on julma ja häikäilemätön manipulaattori, joka repii nuoria palasiksi ja pistelee poskeensa, kun vaan keksii syyn.
Sanalla sanoen noita-akka on kauhea, mutta juuri sen olemassaolo tekee teoksesta niin koukuttavan.
Koko Neonkaupunki on nopeaa vyörytystä, jossa tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä. Hyökkäysten ja juonimisten välissä luodaan ihmissuhteita, joilla saattaa olla merkitystä, mikäli molemmat osapuolet selviytyvät hengissä.
Neonkaupunki on ensisijaisesti ulkopuolisuuden kuvaus. Elmiin kaapatut nuoret ovat lähtökohtaisesti ulkopuolisia, Venäjältä Suomeen saapuneita maahanmuuttajia. Suomessa syntynyt Vera puolestaan ei ole tarpeeksi suomalainen suomalaisille eikä venäläinen venäläisille. Veran toiseutta vielä korostetaan vajavaisen venäjänkielen taidon vuoksi, eikä selviytyminen teitittely-, sinuttelu – ja hellittelynimien sekamelskassa ole luonnistua lainkaan.
Trilogian avausosaksi tarina kiitettävän kokonainen. Juonta ei jätetä tarpeettomasti roikkumaan, vaikka jatkoa mielenkiinnolla jääkin odottamaan.
Neonkaupunki on synkkä, ahdistava ja koukuttava, kuten siinä alati käytettävä papaijaksi kutsuttu huumekin.
Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki. Like 2020. 428 sivua.
lehti 