VR:n päätös poistaa Helsingin rautatieaseman pääaulan penkit on viime viikkoina puhuttanut Twitterissä. Joku huomasi penkkien puuttumisen ja kysyi aiheesta twiitillä VR:ltä. Vastaustwiiteissään VR perusteli poistoa ”penkkien väärinkäytöksillä”. Miten penkkiä voi väärinkäyttää?
Kävikin nopeasti selväksi, ettei kyse ollut lainkaan penkin käyttötavasta vaan pikemminkin penkin käyttäjistä. Penkkejä kun eivät VR:n mukaan käyttäneet juurikaan asiakkaat vaan “vakioporukat”. On yleisesti tiedossa, että rautatieaseman lämpimissä sisätiloissa aikaa viettävät erityisesti haavoittuvassa asemassa olevat, kuten asunnottomat, pitkäaikaistyöttömät ja päihderiippuvaiset.
VR:n yritys häätää asunnottomat pois tiloistaan poistamalla penkit nostaa esiin kysymyksen siitä, kenelle julkiset tilat oikein on tarkoitettu. Onko julkisen tilan penkin käyttäminen etuoikeus, joka täytyy ansaita? Jos asunnottomat eivät saa viettää päiviään rautatieaseman penkeillä, niin missä sitten? Onko meidän niin vaikea tunnustaa, että yhteiskunnassamme on huono-osaisuutta, että emme siedä edes nähdä siitä kärsiviä ihmisiä työmatkoillamme?
Kiinnostava yksityiskohta tapauksessa on myös se, että penkit poistettiin jo viime maaliskuussa. Otsikoihin tämä nousi kuitenkin vasta nyt, yli puoli vuotta myöhemmin. Eli nyt, kun hyväosaiset nostivat hälyn Twitterissä. Osallistuin itsekin pöyristyneenä keskusteluun.
Myönnän kuitenkin, etten ollut itse edes huomannut penkkien poistoa. Olen niin etuoikeutetussa asemassa, ettei minulla ole tarvetta viettää aikaa tai pitää levähdystaukoa rautatieasemalla. Ja jos tarve olisi, voisin istua aseman kahvilan penkeillä maksavana asiakkaana. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole, ja juuri heille penkit olivat korvaamattomia. Heidän huolensa poistosta ei kuitenkin nouse Helsingin Sanomien otsikoihin. Minun kaltaisteni nousee. Miksi minun mielipiteeni asiaan on muka kiinnostavampi?
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja.
uutiskirje 
