Punkin kummitätinä” ja ”undergroundin kuningattarena” tunnetun Patti Smithin kolmas muistelmateos, unenomainen matkapäiväkirja Apinan vuosi sukeltaa hullun vuoden 2016 syövereihin.
30. joulukuuta 1946 syntynyt Smith on itsekin uudenvuoden lapsi. Hänen vuodenvaihteeseensa 2015–16 kuului kolmen keikan setti San Franciscon legendaarisessa Fillmoressa, siis runoutta, improvisoituja palopuheita, politiikkaa ja rock and rollin leppymätöntä raivoa. Sen jälkeen ohjelmassa piti olla miniloma vuosikymmenten takaisen ystävän Sandy Pearlmanin kanssa.
Pearlman (1943–2016) tunnettiin paitsi Blue Öyster Cultin, Black Sabbathin ja The Clashin taustavaikuttajana, managerina ja tuottajavelhona, myös akateemisena klassisen musiikin tuntijana.
Miniloma peruuntuu Pearlmanin aivoverenvuoden takia. Smith valvoo sairasvuoteen äärellä ja kuljeskelee lamaantuneena hippien ja beatnikkien San Franciscon satamalaitureilla.
Matka jatkuu länsirannikon lokkien ja hylkeiden ääreltä Yhdysvaltain etelävaltioihin, hevosistaan ja viskistään tunnettuun Kentuckyyn. Siellä Smith auttelee nuoruudenrakastettuaan ja elinikäistä sielunkumppaniaan, näytelmäkirjailijaa ja elokuvan monitoimimiestä Sam Shepardia (1943–2017) tämän viimeisen proosateoksen kanssa. ALS-tauti on sitonut Shepardin sähköpyörätuoliin ja öiseen hengityslaitteeseen. Stetsonille ei ole enää käyttöä. Silti Shepard näkee unia hevosista, kuten koko ikänsä.
Hyvästijätön tuntoja, pyörryttävän surun hetkiä ja oman ikääntymisen pohdintaa kirjassa riittää. Kontrasti Smithin ensimmäiseen muistelmateokseen Ihan kakaroita on huima. Ihan kakaroissa kuvataan 1970-luvun alun New Yorkin veitsenteräisiä taiteilijapiirejä, Greenwich Villagen, CBGB-klubin ja Hotel Chelsean kantapeikkoja. Smith itse, ”Amerikan Samuel Beckett” eli Shepard ja homoeroottinen valokuvaaja Robert Mapplethorne (1946–1989) ovat vielä nuoria ja nälkäisiä.
Ajan kuluminen ja USA:n edellisen vaalivuoden hullunmylly luovat uutuuskirjaan varjonsa. Smith ei mainitse ikätoveriaan Donald Trumpia, ”kamalaa keltapäistä itseluottamusmiestä” kertaakaan nimeltä. Silti ei jää epäselväksi, että Apinan vuosi on yhdellä tasolla vastalause kaikelle sille, mitä Yhdysvaltain 45. presidentti edustaa.
Pipopäinen, talvitakissaan kuljeskeleva leskirouva Smith on syrjäänvetäytyvällä tavalla kantaaottava. Tie vie pitkin ja poikin Yhdysvaltoja, tienvarsimotellista, bensa-asemalta ja Greyhound-bussin pysäkiltä toiselle. Sivukatujen kuppiloissa tulee vastaan elämän murjomia profeettoja.
Smithin Amerikka on myös vääjäämättä monikulttuurinen, New Yorkin Chinatownista San Franciscon Japantowniin tai Lounais-USA:n meksikolaisvaikutteisiin.
Ollaan Smithin keskimmäisen muistelmateoksen, M Train – Elämäni tiekartta jalanjäljillä.
Surutyön ohella läsnä on myös lohtu, ihmeellinen toiveikkuus ja huumori. Smith on amuletteineen ja ennenäkyineen kuin Liisa ihmemaassa tai toisen satuklassikon, Ihmemaa Ozin Dorothy.
Tammikuun lopussa 2017 apinan vuosi vaihtuu kukon vuodeksi. Mukaan ehtivät siis ”keltapäisen itseluottamusmiehen” virkaanastujaiset. Smith viettää omia synkkiä valvojaisiaan New Yorkin Hell’s Kitchenissä. Baaritiskin radiosta tulee Billie Holidayn rasisminvastainen klassikko Strange Fruit. Pian Smith saa Holidayn itsensä vieraakseen, gardeniankukka hiuksissaan ja chihuahua sylissään.
Pyhää tietoa löytyy paitsi unista, myös arkisista esineistä ja askareista. Samaa askeettista henkeä ja käsityöläistä omistautumista on kirjan kuvituksessa, Smithin matkoiltaan nappaamissa polaroid-otoksissa.
Patti Smith: Apinan vuosi. Suomentanut Antti Nylén. Siltala 2020.
uutiskirje 
