Taloudelliset termit ovat suosittuja taloustieteen ulkopuolella, muissa yhteiskuntatieteissä ja julkisessa keskustelussa. Niin koulutuksesta kuin varhaiskasvatuksesta puhutaan investointeina ja yhteiskunnan toimivuuden takaavasta luottamuksesta sosiaalisena pääomana.
Suhtaudun kriittisesti termien ’pääoma’ ja ’investointi’ käytön inflaatioon. (Sarkasmi tarkoituksellista.) Taloustermistöä käytetään usein retorisista syistä. Jos jonkin hyvän ja muuten arvokkaan asian voi sanoa olevan taloudellisesti kannattavaa, investoinnin lailla, asian ajaminen saa uutta ja tuoretta pontta.
Toisaalta investoinnin ja sitä myötä pääoman määritelmällä on taipumus muuttua ajan myötä, myös yritystoiminnan piirissä.
Viime vuosisadan taloustieteen merkittäviä oivalluksia oli nähdä koulutus investointina inhimilliseen pääomaan. Ei varhaiskasvatus tai peruskoulun ala-aste tässä suhteessa eroa tohtorikoulutuksesta. Niitä voi ehkä pitää vielä enemmän perustavanlaatuisina.
Sosiaalisen pääoman osalta analogia on mahdollisesti huonompi. Käsitteen suosion kasvu 1990-luvulla kuitenkin kumpusi empiirisestä tutkimuksesta. Siitä, miksi joissain yhteisöissä on helppo toimia ja toisissa taas ei. Sosiaalisen pääoman, kuten esimerkiksi luottamuksen, puute voi merkittävästi haitata kaikkea, myös taloudellista, toimintaa.
Taloustieteessä termien käyttö on mennyt selvästi överiksi. Lapsia ei kasvateta vaan heihin investoidaan, oli kyse mistä hyvänsä lasten kanssa vietetystä ajasta.
Julkista keskustelua selkeyttäisi, jos osaisimme paremmin erottaa itsessään arvokkaat asiat, päämäärät, niiden saavuttamisen välineistä. Jokin toiminta, kuten varhaiskasvatus tai yliopisto-opiskelu, voi olla itsessään arvokasta samalla kun se on väline useamman päämäärän saavuttamiseksi.
Investoinnit ovat välineitä muiden arvokkaiden asioiden saavuttamiseksi. Mutta niin on myös talouskasvu tai ”tehokkuus”. Keskustelu välineistä hämärtää ja syrjäyttää keskustelua siitä, mitä pidämme arvokkaana.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
lehti 