Alussa oli entinen poliisi, itsetuhoinen Thorkild Aske, jolla on lievä aivovamma ja hallusinaatioita aiheuttava vahva lääkitys. Heine Bakkeidin Meren aaveet oli mielenkiintoinen yhdistelmä dekkaria ja kauhua.
Viime vuonna ilmestyi Paratiisin kutsu , jossa tapahtui roppakaupalla murhia ja murhayrityksiä, ja mentiin hirveällä vaudilla pitkin Norjaa ja Venäjää.
Sarjan kolmas osa Nuku lapsi armaani on jo melko tavanomainen pohjoismainen dekkari. Thorkild Aske on edelleen entinen poliisi, mutta toimii ja ajattelee niin kuin poliisi. Itsetuhoisuudesta muistuttaa vain se, että hän ei syö juuri mitään. Aivovamma ja pilleririippuvuus jäivät jonnekin matkan varrelle.
Bakkeidin kolmannessa dekkarissa Aske palaa synnyinmaahansa Islantiin. Hän on oitis valmis jättämään eräänlaisen kuntouttavan työtoiminnan, kun saa viestin, että isä on tuomittu murhasta ja sairastaa syöpää. Mukaan lähtee sisko Liz, nainen nyrkin ja hellan välistä.
Kaksikon isä Ulfur on ympäristöliikkeen sankari, joka on taistellut ja taistelee vieläkin Islantia raatelevia alumiinisulattoja ja suurpatoja vastaan.
Perheen salaisuuksiin palataan takaumissa, joissa Ulfur johtaa suurta ympäristömarssia Islannin laavakentillä vuonna 1982. Thorkild ei sitä juuri muista, mutta koko ajan voimaantuva isosisko Liz sitäkin enemmän. Mitä marssilla tapahtui? Miksi yksi sen osanottaja teki itsemurhan? Miksi muu perhe muutti sen jälkeen Norjaan?
Dekkarin nykyajassa suuri joukko räjähteitä on varastettu ja toisen ympäristöliikkeen hahmoja murhataan sarjana. Liikkeellä on kostaja, mutta mitä kostamassa? Ja miksi mustapukuiset amerikkalaiset painostavat Asken perhettä?
Heine Bakkeidin kolme dekkaria ovat kovin kehuttuja, mutta omasta mielestäni hän on taantunut liikaa tavanomaisuuksiin hyvän esikoisen jälkeen. Kepeä kirjoitusote erottaa hänet monista muista skandidekkaristeista, mutta tarinat eivät ole riittävän vahvoja.
Parasta uusimmassa on Islannin luonnon kuvauksen lisäksi Asken perheen perhesalaisuuksien avautuminen. Mutta onko Thorkild Aske kuitenkaan niin hyvä dekkarihahmo, että hänen taustansa jaksaisi oikeasti kiinnostaa? Nyt ei tullut sellaista tunnetta, että kunpa tämä kirja jatkuisi vielä, vaan sellainen, että loppuisi jo.
Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani. 420 sivua, Into.
lehti 