Kolmikymppinen Harro Schulze-Boysen kätki viimeisen viestinsä juuri ennen teloitustaan 22.12.1942 Gestapon päämajaan, jonka raunioista se löytyi kesällä 1945.
Viimeiset argumentit
köysi ja giljotiini eivät ole,
eivätkä nykyiset tuomarit
vielä viimeistä tuomiota lue.
Sen jälkeen Harro ja hänen vaimonsa Libertas Schulze-Boysen sekä monta muuta vastarintaliikkeen jäsentä teloitettiin Plötzenseen vankilassa. Saksassa kuolemantuomiot pantiin yleensä toimeen mestaamalla, mutta Adolf Hitlerin erikoismääräyksestä Schulze-Boysenit hirtettiin, mitä pidettiin vielä kovempana rangaistuksena.
Miksi 1909 syntynyt ilmavoimien upseeri Harro ja 1913 syntynyt elokuva-alalla työskennellyt Libertas olivat Hitlerin erityisen vihan kohteina? Sen kertoo Norman Ohler kirjassaan Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä.
Kirja on kaunokirjallisin keinoin loisteliaasti kirjoitettu kuvaus löyhästä vastarintaliikkeestä Hitlerin Saksassa. Trillerimäisesti etenevä Soluttautujat perustuu kirjeisiin, päiväkirjoihin ja muihin arkistolähteisiin. Tietokirjaksi siinä on mukana poikkeuksellisen paljon tunnetta ja elämyksellisyyttä. Harro ja Libertas elivät ja rakastivat väkevästi, ja ottivat tietoisen riskin aikana, jolloin elämässä ei ollut mitään normaalia.
Vastarintaliike, jossa oli noin 150 jäsentä ei käyttänyt itsestään mitään nimeä, mutta Gestapon papereissa sitä kutsuttiin Punaiseksi orkesteriksi. Liikkeen toimintamuotoja olivat kansallissosialismin vastaiset lentolehtiset ja eräänlaiset tarrat, monikielinen pakkotyöläisille suunnattu aikakauslehti ja juutalaisten tukeminen. Muun muassa.
Työssään ilmailuministeriössä Harro pääsi salaisten sotasuunnitelmien äärelle, joista liike välitti tietoa Neuvostoliitolle.
Stalin sai jo 17.6.1941 Harron välittämän tiedon Saksan tulevasta hyökkäyksestä eli Operaatio Barbarossasta, mutta ei uskonut siihen. Turvallisuuspalvelujen päällikkö Lavrenti Berija vaati Stalinia erottamaan ja rankaisemaan Berliinin-suurlähettilään Vladimir Dekanozovin väärien viestien levittämisestä vielä viime hetkellä ennen hyökkäyksen alkamista.
Myöhemmin yhteyttä Neuvostoliittoon pidettiin radiolähettimillä, mikä johti liikkeen paljastumiseen.
Harro Schulze-Boysen vastusti natseja jo 1930-luvun alussa julkaisemassaan Gegner-lehdessä. Se vei intohimoisen ja avarakatseisen keskustelijan ensi kerran Gestapon vankilaan kidutettavaksi vuonna 1933. Hän selvisi hengissä, mutta ystävänsä Henry Erlanger hakattiin kuoliaaksi.
Tästä Harro oppi, että avoin vastarinta ei ole natsi-Saksassa mahdollista. Hän kouluttautui lentäjäksi ja pääsi töihin ilmailuministeriöön, jonka julkisivun takaa organisoi vastarintaa.
Iloluontoinen ja seikkailuhenkinen Libertas pääsi Berliinissä ensin amerikkalaisen MGM-elokuvayhtiön palvelukseen, kun sen juutalaiset työntekijät erotettiin. Työssään Kulttuurielokuvakeskuksessa hänen työpöydälleen päätyi sotilaiden itärintamalta lähettämiä kuvia ja muita todisteita julmuuksista, jotka pimitettiin suurelta yleisöltä. Libertas kokosi niistä aineiston, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.
Vastarintaliikkeen vaarallisen työn ohella Norman Ohler kuvaa oivallisesti ja syvälle käyvästi elämää ja sen muuttumista Berliinissä Weimarin tasavallan viimeisten aikojen riehakkuudesta natsivallan kaiken kattavaan ahdistukseen ja vainoon.
Harro ja Libertas pääsivät asemiinsa hyvien sukutaustojensa ansiosta. He tunsivat suuren joukon aikansa kulttuurivaikuttajia, joista osa pakeni ulkomaille, osa teloitettiin. Riehakkaat juhlat, avioliiton riemu ja vaikeudet ulkopuolisine suhteineen sekä salaisen toiminnan paineet tulevat kerrotuiksi pikkutarkasti ja eläytyen.
Soluttautujat on vuoden parhaita jännityskirjoja, vaikka tarina on tosi.
Norman Ohler: Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suomentanut Raija Nylander. 448 sivua, Like.
lehti 