Onhan se aika tylsää aloittaa arviota jännitysromaanista niin usein kuullulla hokemalla, että mistä niitä oikein tulee. Siis ruotsalaisia dekkarin kirjoittajia. Mutta kun niitä vaan tulee! Aina vaan uusia – kuten Elisabeth Norebäck.
37-vuotias insinööri sai suitsutusta ja keräsi käännösoikeuksia psykologisella esikoistrillerillään Sano että olet minun. Samaa genreä hän jatkaa Nadia-romaanissaan.
Verta tarvitaan tässä(kin) kertomuksessa lukijakunnan mielenkiinnon sytykkeeksi. Nainen herää vuoteessaan vieressään puukoniskujen lävistämä hengetön mies ja huomaa olevansa itse yltä päältä veressä.
Poliisille tapaus on oitis selvä. Nainen pidätetään. Todisteet ja motiivit eivät jätä epäilyille sijaa, vaikka nainen kiistääkin syyllisyytensä. Hänet tuomitaan murhasta vankilaan kärsimään elinkautista.
Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen kertoo naisen elämästä vankilassa. Siinä on jo sinällään oiva näyttämö taitavalle dekkaristille rakentaa niin henkilö- kuin olosuhdedraamaa. Draaman luomisessa kirjoittaja onnistuukin. Vangitun kokema muutos vankilaa edeltävän ja kalterielämän välillä korostuu, koska nainen on läpikäynyt kaikin puolin suojaisan ja yltäkylläisen elämän, ensin maankuulun taiteilijan tyttärenä ja sen jälkeen yhtä suositun taiteilijan vaimona.
Tuollaisesta taustasta ei vankilan asukkaiden keskuudessa pidetä. Siitä nainen sitten saakin kärsiä. Häntä syrjitään, pahoinpidellään ja vankilaviranomaiset eivät hänen kohteluunsa puutu. Ovat sen sijaan ns. hengessä mukana. Nainen tietää olevansa monella tapaa alistetussa asemassa ja vain vakuuttuneisuus syyttömyydestä saa hänet jaksamaan, kamppailemaan hengestään.
Kirjan toisesta osasta kirjoittaminen tähän ei ole järkevää ja pelkkä vihjaisukin sen sisällöstä olisi väärin lukijoita kohtaan. Mutta voin vakuuttaa, että trilleri jatkuu tapahtumarikkaana viime sivuille saakka – ja mikä parasta – se jatkuu yllätyksellisenä.
Rakenteeltaan Nadia noudattaa rikoskirjallisuuden sitä kaavaa, jossa kertoja kuljettaa juonta tyyliin ”tänään – aikaisemmin – myöhemmin”. Toteutus on haasteellinen ja on nyt sen verran poukkoileva, etten sanoisi sekava, että tarkkuus on lukiessa paikallaan. Toteutuksessa on myös yksi suuri miinus. Toistot. Niitä on kerronnassa rasitteeksi asti.
Yleensä dekkaristi saa pisteitä, kun hän saa kerrontansa loppumaan siten, että lukija hihkaisee/huokailee yllätyksen vuoksi. Elisabeth Norebäck onnistuu draaman luonnin lisäksi tässäkin, vaikkakin moni saattaa katsoa hänen ylittäneen uskottavuuden rajat.
Elisabeth Norebäck: Nadia. Suomentaja Tuula Tuuva-Hietala. Like 2021. 287s.
lehti 