Nykyisenkaltainen, julkisten menojen kasvua osittain rajoittava kehysmenettely tuotiin Suomeen osana laajempaa kansainvälistä liikettä 1990-luvulla. Pandemian aikana kehyksistä on tunnetusti poikettu.
Siitä, voiko vuosille 2022 ja 2023 suunniteltuja poikkeamisia pitää pandemian vuoksi tai muuten perusteltuna, tullaan kiistelemään vielä pitkään. Viime aikoina on myös keskusteltu siitä, pitäisikö suhdanneluonteisten, niin sanottujen automaattisten vakauttajien lisäksi kehyksistä ottaa ulos myös investoinnit.
Minusta olennaisempaa olisi keskustella koko julkista taloutta koskevasta säännöstöstä. Ruotsalaiseen verrattuna suomalainen julkinen keskustelu julkisen sektorin budjetista näyttää oudolta.
Meillä poliittinen julkistaloutta koskeva kädenvääntö käydään laajalti menokehyksen ympärillä. Julkisessa keskustelussa vähintään yhtä suuren tilan vie klikkiotsikkomaisesti nimetty ”kestävyysvaje”, virallisemmin ja vähemmän pelottavasti S2-indikaattori, joka kertoo pidemmän aikavälin budjettitasapainosta.
Pidemmän aikavälin silmälläpitäminen on paitsi viisasta myös velvollisuutemme. Velvollisuuksiin ei kuitenkaan kuulu S2-indikaattorin nostaminen keskeiseksi saati ainoaksi indikaattoriksi. Merkittävien epävarmuuksien vuoksi sen ei pidäkään olla keskeinen tavoite.
Ruotsissa kuitenkin valtion menot ovat vain yksi julkisen talouden indikaattori muiden joukossa. Julkisessa keskustelussa koko julkisen sektorin ylijäämätavoite, usein muutaman vuoden tähtäimellä, näyttelee huomattavasti keskeisempää roolia.
Monivuotista ylijäämätavoitetta olisi syytä harkita Suomessakin. Ei vähiten, koska keskusta-oikeisto menokehyshurskastelun lomassa jo väläyttelee veronalennuksia. Vastuullinen julkisen talouden seuranta kun kiinnittää huomiota sekä meno- että tulopuoleen.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
lehti 